Artikkelit
Ei köyhille, vaan rikkaille
07.10.1990, Savon Sanomat
Vaatimus Hiltusen mallin eriarvoisuutta lisäävän vaikutuksen ehkäisemisestä, eettinen aspekti
Ei köyhille, vaan rikkaille
Raamatun sananlasku on muotoiltava uudeksi, jos ja kun yhteiskunnan varoja kohdennetaan uudella tavalla ns. Hiltusen mallin mukaan. Siinähän esimerkiksi terveydenhuoltoa varten annettava valtionapu kunnille kohdennetaan kunnan väkiluvun mukaan (joitakin vähäisiä korjauskertoimia käyttäen). Suuret ja rikkaat kunnat saavat enempi kuin pienet ja maksukyvyltään heikot kunnat.
Yksityissektori tarjoaa palvelujaan maksukykyisille asiakkaille, olivatpa rikkaat asiakkaat sitten kuntia, työnantajia tai itsensä vakuuttaneita kansalaisia.
Tästä on seurauksena terveydenhoidon palvelujen kohdistuminen rikkaille, niille, joilla raha-ja vakuutusasiat ovat kunnossa. Tuore selvitys Bostonista (JAMA 12. 9. 1990) osoittaa selvän eriarvoisuuden sepelvaltimopotilailla maksukyvyn perusteella. Sepelvaltimoiden varjoainetutkimus tehtiin lähes kaksi kertaa useammin vakuutetuille kansalaisille kuin vakuuttamattomille.
Leukemiapotilaan luuytimen siirto maksaa noin miljoona markkaa ja keinomunuaishoitokin satoja tuhansia markkoja. Voi vain kuvitella, mitä tapahtuu esimerkiksi Vehmersalmen veroäyrille, kun onneton sattuma heittää sinne muutaman dialyysipotilaan lisäksi yhden leukemiapotilaan! Vai onko Hiltusen mallin tarkoituskin piiskata jupisevat kuntamullikat teurastamon autoon?
Mielestäni on viimeistään nyt käytävä syvällinen eettinen keskustelu siitä, mikä on ihmiselle välttämätöntä, mikä on tarpeellista, mikä on hyödyllistä, mikä on tarpeetonta ja mikä on vaarallista. Vasta sitten voidaan miettiä, mikä niistä asioista toteutetaan yhteisin varoin, minkä kukin saa maksaa itse ja mitä ei saa tehdä rahallakaan!
Tässä keskustelussa rinnakkain asetetaan avosydänkirurgia, jääkiekkohalli, Bio-Teknia ja SavoKartano. Ei voida enää sanoa, että sitä ja tätä ei voi verrata. Kun on kyseessä rajallinen ja hiipuva määrä yhteisiä varoja, on jokaisen kohteen oltava kriittisessä tarkastelussa.
Raha tai rahattomuus ei saa olla hoitoon pääsyn este tai edellytys. Meidän on opittava vaatimaan ja luopumaan. Kaikkea ei voi saada, mutta välttämätön on saatava - asuinpaikasta ja varallisuudesta riippumatta.
ESKO LÄNSIMIES
Raamatun sananlasku on muotoiltava uudeksi, jos ja kun yhteiskunnan varoja kohdennetaan uudella tavalla ns. Hiltusen mallin mukaan. Siinähän esimerkiksi terveydenhuoltoa varten annettava valtionapu kunnille kohdennetaan kunnan väkiluvun mukaan (joitakin vähäisiä korjauskertoimia käyttäen). Suuret ja rikkaat kunnat saavat enempi kuin pienet ja maksukyvyltään heikot kunnat.
Yksityissektori tarjoaa palvelujaan maksukykyisille asiakkaille, olivatpa rikkaat asiakkaat sitten kuntia, työnantajia tai itsensä vakuuttaneita kansalaisia.
Tästä on seurauksena terveydenhoidon palvelujen kohdistuminen rikkaille, niille, joilla raha-ja vakuutusasiat ovat kunnossa. Tuore selvitys Bostonista (JAMA 12. 9. 1990) osoittaa selvän eriarvoisuuden sepelvaltimopotilailla maksukyvyn perusteella. Sepelvaltimoiden varjoainetutkimus tehtiin lähes kaksi kertaa useammin vakuutetuille kansalaisille kuin vakuuttamattomille.
Leukemiapotilaan luuytimen siirto maksaa noin miljoona markkaa ja keinomunuaishoitokin satoja tuhansia markkoja. Voi vain kuvitella, mitä tapahtuu esimerkiksi Vehmersalmen veroäyrille, kun onneton sattuma heittää sinne muutaman dialyysipotilaan lisäksi yhden leukemiapotilaan! Vai onko Hiltusen mallin tarkoituskin piiskata jupisevat kuntamullikat teurastamon autoon?
Mielestäni on viimeistään nyt käytävä syvällinen eettinen keskustelu siitä, mikä on ihmiselle välttämätöntä, mikä on tarpeellista, mikä on hyödyllistä, mikä on tarpeetonta ja mikä on vaarallista. Vasta sitten voidaan miettiä, mikä niistä asioista toteutetaan yhteisin varoin, minkä kukin saa maksaa itse ja mitä ei saa tehdä rahallakaan!
Tässä keskustelussa rinnakkain asetetaan avosydänkirurgia, jääkiekkohalli, Bio-Teknia ja SavoKartano. Ei voida enää sanoa, että sitä ja tätä ei voi verrata. Kun on kyseessä rajallinen ja hiipuva määrä yhteisiä varoja, on jokaisen kohteen oltava kriittisessä tarkastelussa.
Raha tai rahattomuus ei saa olla hoitoon pääsyn este tai edellytys. Meidän on opittava vaatimaan ja luopumaan. Kaikkea ei voi saada, mutta välttämätön on saatava - asuinpaikasta ja varallisuudesta riippumatta.
ESKO LÄNSIMIES