Artikkelit
Kansalaisten tyytyväisyysbarometri
08.05.1991, Savon Sanomat
TERVE! -palsta
Kansalaisten tyytyväisyysbarometri
Veronmaksajien kyky rahoittaa kaikkea sitä hyvää, mitä yhteiskunnan varoilla on tähän asti tuotettu, on vähenemässä. Yhteiskuntakoneistoa on supistettava. Mikä osa tuotoksesta (ja tuotantokoneistosta) on tarpeetonta?
Keskustelu siitä on samanlaista kuin kansantarinassa ruumiinosien kiistely siitä, mikä niistä on tärkein. Oikeampi keskustelun aihe on se, mihin yhteiskunnan toimintaan sijoitettu markka antaa parhaan tuloksen.
Sosiaali- ja terveyssektori on merkittävä verovarojen käyttökohde. Onko toiminnan tuloksellisuudessa eroja eri kuntien välillä? Milloin lisäpanostuksella ei enää saavuteta lisähyötyä?
Kuopion kaupungin ja KYS:n vuoden 1990 toimintakertomuksissa on sivutolkulla tilastointia siitä. miten määrärahat on saatu kulumaan, mutta mikä on ollut panostuksesta saatu tulos, hyöty, jää vain arvailujen varaan.
Miten voisimme mitata Kuopion terveysviraston tai KYS:in toiminnan tuloksellisuutta? Onko kuopiolaisten keski-ikä sama kuin vertailukaupungeissa? Onko infarkteja vähemmän tai varhaisia eläkkeitä enemmän kuin Jyväskylässä? Pitäisikö luetteloida yksinäisinä (ei ole sama kun yksinään!) elävien tai ilman harrastuksia olevien määrät? Miksi kannattaa hoitaa kuulovajaus, jos kukaan ei kuiskaa korvaan, että "minä tykkään sinusta"?
Kun rahat eivät riitä kaikkeen siihen, mikä on mahdollista, on välttämätöntä pystyä osoittamaan, että panostuksesta on hyötyä. Pitää kehittää mittareita, joilla voidaan luotettavasti ja toistettavasti mitata yhteiskunnan jäsenten tyytyväisyys ja lisäksi kyetä objektiivisesti arvioimaan heidän mahdollisuutensa elää täyspainoisesti edellytystensä suomissa rajoissa.
Ei tasa-arvo ole sitä, että jokainen voi tehdä kaikkea, vaan sitä, että jokaiselle annetaan mahdollisuus onnistua ja kokea tyytyväisyyttä jossakin, jostakin. Ei epämusikaalisen tarvitse soittaa eikä jalattoman juosta!
Kunnollisten mittareiden kehittäminen on välttämätöntä myös sen vuoksi, että nähdään, milloin säästämisen nimissä toteutetut leikkaukset aiheuttavat enemmän kustannuksia jollain muulla yhteiskunnan toimintasektorilla. Mittareiden on mitattava jotain vaikuttavuuden lopputulosta.
Ei sairauden esiintyminen sinällään ole lopputulos, sairauden aiheuttama toimintakyvyn rajoite mahdollisesti on, ainakin tyytymättömyys, todellinen tyytymättömyys elämisen laatuun tuon toimintavajavuuden seurauksena on mitattava lopputulos!
Ei oman auton käyttämistä rajoittava vammaisuus ole tyytymättömyyden peruste, jos julkinen liikenne pystyy hoitamaan kohtuulliset kuljetustarpeet.
Ei mielenterveyden järkkyminen ole elämän loppu, jos ehjät ja terveet sosiaaliset verkostot kykenevät kannattamaan vaikeuksien ylitse ja jos asunto- ja työasiat ovat kunnossa.
Terveyspalvelujen tuloksellisuutta ei voida mitata lääketieteellisin mittarein eikä teknisen viraston tuloksia mitata metrimitalla. Jos talouselämä on jo vuosikymmenet arvioinut maamme tilaa suhdannebarometrin avulla, niin pantakoon yliopisto ja keskeiset viranhaltijamme rakentamaan kansalaisen tyytyväisyysbarometria.
Sen avulla voisimme tarkastella yhteiskunnan tilaa ja todeta, milloin on supistettu liikaa ja milloin on mahdollista ohentaa palveluja. Tilastolliset analyysit mahdollistavat hyvinkin monen muuttujan vaikutuksen arvioinnin, jos seuranta-aika ja tarkasteltava havaintojoukko (kansalaiset) on riittävä.
On varmasti mahdollista asettaa rinnakkain jääkiekkohallin laajennus ja musiikkilukio, kevyen liikenteen väylä ja ensiapupoliklinikan virkalisäys. Jos meillä ei ole kunnollista tulosmittaristoa, teemme takuulla vääriä leikkauksia hyvässä säästämistarkoituksessa.
Veronmaksajien kyky rahoittaa kaikkea sitä hyvää, mitä yhteiskunnan varoilla on tähän asti tuotettu, on vähenemässä. Yhteiskuntakoneistoa on supistettava. Mikä osa tuotoksesta (ja tuotantokoneistosta) on tarpeetonta?
Keskustelu siitä on samanlaista kuin kansantarinassa ruumiinosien kiistely siitä, mikä niistä on tärkein. Oikeampi keskustelun aihe on se, mihin yhteiskunnan toimintaan sijoitettu markka antaa parhaan tuloksen.
Sosiaali- ja terveyssektori on merkittävä verovarojen käyttökohde. Onko toiminnan tuloksellisuudessa eroja eri kuntien välillä? Milloin lisäpanostuksella ei enää saavuteta lisähyötyä?
Kuopion kaupungin ja KYS:n vuoden 1990 toimintakertomuksissa on sivutolkulla tilastointia siitä. miten määrärahat on saatu kulumaan, mutta mikä on ollut panostuksesta saatu tulos, hyöty, jää vain arvailujen varaan.
Miten voisimme mitata Kuopion terveysviraston tai KYS:in toiminnan tuloksellisuutta? Onko kuopiolaisten keski-ikä sama kuin vertailukaupungeissa? Onko infarkteja vähemmän tai varhaisia eläkkeitä enemmän kuin Jyväskylässä? Pitäisikö luetteloida yksinäisinä (ei ole sama kun yksinään!) elävien tai ilman harrastuksia olevien määrät? Miksi kannattaa hoitaa kuulovajaus, jos kukaan ei kuiskaa korvaan, että "minä tykkään sinusta"?
Kun rahat eivät riitä kaikkeen siihen, mikä on mahdollista, on välttämätöntä pystyä osoittamaan, että panostuksesta on hyötyä. Pitää kehittää mittareita, joilla voidaan luotettavasti ja toistettavasti mitata yhteiskunnan jäsenten tyytyväisyys ja lisäksi kyetä objektiivisesti arvioimaan heidän mahdollisuutensa elää täyspainoisesti edellytystensä suomissa rajoissa.
Ei tasa-arvo ole sitä, että jokainen voi tehdä kaikkea, vaan sitä, että jokaiselle annetaan mahdollisuus onnistua ja kokea tyytyväisyyttä jossakin, jostakin. Ei epämusikaalisen tarvitse soittaa eikä jalattoman juosta!
Kunnollisten mittareiden kehittäminen on välttämätöntä myös sen vuoksi, että nähdään, milloin säästämisen nimissä toteutetut leikkaukset aiheuttavat enemmän kustannuksia jollain muulla yhteiskunnan toimintasektorilla. Mittareiden on mitattava jotain vaikuttavuuden lopputulosta.
Ei sairauden esiintyminen sinällään ole lopputulos, sairauden aiheuttama toimintakyvyn rajoite mahdollisesti on, ainakin tyytymättömyys, todellinen tyytymättömyys elämisen laatuun tuon toimintavajavuuden seurauksena on mitattava lopputulos!
Ei oman auton käyttämistä rajoittava vammaisuus ole tyytymättömyyden peruste, jos julkinen liikenne pystyy hoitamaan kohtuulliset kuljetustarpeet.
Ei mielenterveyden järkkyminen ole elämän loppu, jos ehjät ja terveet sosiaaliset verkostot kykenevät kannattamaan vaikeuksien ylitse ja jos asunto- ja työasiat ovat kunnossa.
Terveyspalvelujen tuloksellisuutta ei voida mitata lääketieteellisin mittarein eikä teknisen viraston tuloksia mitata metrimitalla. Jos talouselämä on jo vuosikymmenet arvioinut maamme tilaa suhdannebarometrin avulla, niin pantakoon yliopisto ja keskeiset viranhaltijamme rakentamaan kansalaisen tyytyväisyysbarometria.
Sen avulla voisimme tarkastella yhteiskunnan tilaa ja todeta, milloin on supistettu liikaa ja milloin on mahdollista ohentaa palveluja. Tilastolliset analyysit mahdollistavat hyvinkin monen muuttujan vaikutuksen arvioinnin, jos seuranta-aika ja tarkasteltava havaintojoukko (kansalaiset) on riittävä.
On varmasti mahdollista asettaa rinnakkain jääkiekkohallin laajennus ja musiikkilukio, kevyen liikenteen väylä ja ensiapupoliklinikan virkalisäys. Jos meillä ei ole kunnollista tulosmittaristoa, teemme takuulla vääriä leikkauksia hyvässä säästämistarkoituksessa.