Etusivu   Esittely   Julkaisuluettelo   Artikkelit   Palaute  

Artikkelit

Kaupalliset elinsiirrot
14.09.1991, Savon Sanomat
TERVE! -palsta

Kaupalliset elinsiirrot

Munuainen, silmän verkkokalvo tai sydän voidaan siirtää terveeltä (tai terveenä kuolleelta) sairaalle. Kaikkeen tällaiseen toimintaan liittyy vaikeita eettisiä kysymyksiä. Jopa verensiirron oikeutuskin voidaan asettaa kysymyksenalaiseksi (uskonnollinen vakaumus, AIDS-viruksen siirtyminen).
Ihmisen oikeutta omaan ruumiiseensa joudutaan pohtimaan erityisen ankarasti kaupallisten elinsiirtojen yhteydessä. Intiassa otetaan joka vuosi yli 2000 munuaista terveiltä, "vapaaehtoisilta" luovuttajilta ja siirretään maksukykyisille potilaille, joita tulee erityisesti rikkaista arabimaista.

Parin kuukauden kestoinen hoitojakso maksaa 42.000 markkaa. Siihen kuuluu asuminen korkeatasoisessa hotellissa, sopivan munuaisen luovuttajan saama rahallinen korvaus (5.000 markkaa) ja siirtoleikkaus jälkihoitoineen.

Intian laki sallii siirron vain lähisukulaiselta, mutta säädöstä kierretään nimittämällä myynti/ostotapahtumaa "palkitsevaksi lahjoitukseksi", jossa luovuttaja nimikirjoituksellaan vakuuttaa, että luovutus tapahtuu 'Syvästä rakkaudesta ja kiintymyksestä potilaaseen".

Tamil Nadun alueella on kyliä, joissa päiväpalkka on normaalisti noin 3 markkaa. Kun yksi perheenjäsen luovuttaa (=myy) munuaisensa, saa perhe maapalstan, talon ja autorikshan, joka mahdollistaa perheen toimeentulon. Munuaisten välittäjät tekevät sopimuksen luovuttajan kanssa, ottavat kudostyypitystä varten näytteet ja etsivät sitten sopivan munuaissairaan.

Potilas joutuu Intiassa itse kustantamaan keinomunuaishoitonsa (10.000 markkaa vuodessa). Halukkuus siirtomunuaisen saantiin on ymmärrettävää, maksaahan se vain neljän vuoden dialyysihoidon verran.

Intialaiset lääkärit varoittelevat kaupallisesta toiminnasta, sillä esimerkiksi monet HIV-potilaat hankkivat rahaa myymällä munuaisensa, koska tietävät kuolevansa joka tapauksessa muutaman vuoden kuluessa.
Intiassa on myös sarveiskalvon siirtojen tarve melkoinen, sairaalajono on yli kahden vuoden mittainen. Kaupallinen siirto onnistuu ilman odotusta. Silmänsä näkökyvyn menettävä sarveiskalvon luovuttaja saa alle 20.000 markkaa.

Onko vanhemmalla oikeus uhrata osa ruumiistaan perheensä hyväksi, onko perheenjäsenellä velvollisuus siihen? Onko moraalisesti tuomittavampaa käyttää hyväkseen ihmisen yhtä elintä kuin käyttää hyväkseen koko ihmistä, hänen työpanostaan?

Ainakaan minä en pysty tuomitsemaan - tosin en kannattamaankaan - tuota kaupallistunutta lääketieteen osa-aluetta. Suomessa ollaan terveydenhoitoon tuomassa kaupallisuus. Kaupallisuuden tiellä ei saa edetä liian pitkälle, mutta miten pitkälle?

Osaisitko Sinä, arvoisa lukijani, ottaa kantaa? Joudut joka tapauksessa tekemään eettisiä valintoja reilun vuoden kuluttua. Sillä vain luopumalla omista eduistasi, oikeuksistasi, mahdollistat vielä sairaampien ja vielä köyhempien hoitamisen. Sillä kaikkien hoitamiseen parhaalla tavalla ei ole mahdollisuuksia, osa jää ilman joitakin hoitoja.

Mutta kuka jää ilman ja mitä hoitoa? Ja onko rikkailla oikeus saada parempi hoito ja nopeammin, kun maksavat siitä enemmän? Jos hoitoja ei tuoteta Suomessa, ne noudetaan Intiasta. Ja saattaisi olla taloudellisesti järkevää siirtää terveyspalveluiden tuottaminen Intiaan, niinkuin jo vaatteiden ja kenkien tuotanto on siirtynyt.
© Esko Lšnsimies | KšvijŲitš 39678 kpl | Sivun latausaika: 0.001 sek (1.131 ms)