Artikkelit
Mummin seinäkello ja maidonjalostus EU-Suomessa
28.01.1995, Maaseudun Tulevaisuus
(ei kuvausta)
Mummin seinäkello ja maidonjalostus EU-Suomessa
Välttämättömien ja kauan viivyteltyjen rakenteellisten korjaustoimenpiteiden sekä EU-päätöksen seuraamukset alkavat riepotella elintarvikkeiden tuotantoa. Maito- ja lihateollisuutemme vaatii satojen miljoonien markkojen vuosittaista sopeutumistukea, jotta kansainvälinen kilpailukyky saavutettaisiin. Suomen elintarviketuotanto ylsi mittavaan vientiin esimerkiksi Pietarin markkinoille autonomian aikana 1900-luvun alussa. Esimerkkinä tästä kerron isoäitini elämänvaiheista tuon ajan Karjalassa.
Lauantai-aamujeni vakioaskareisiin kuuluu isovanhempieni kodista peräisin olevan seinäkellon vetäminen. Ei se kello ole mitään erityistä antiikkia, mummini sai sen työnantajaltaan häälahjaksi joulukuussa 1914. Isoäitini Anna Emilia Hyvärinen oli kotoisin Polvijärveltä. Vuodet 1904 ja 1905 hän opiskeli Simananniemen Meijeri- ja karjakkokoulussa Liperissä ja valmistui karjakko-meijeristiksi kiitettävin arvosanoin.
Kaksikymppinen neito hakeutui koulun jälkeen työhön Sortavalaan Niemelän hoviin. Kuuden vuoden meijerskana toimimisen jälkeen mummini suoritti meijerikoulun tarkastuskarjakon kurssin vuonna 1911.
Maisteri Oskar Nissisen omistama ja johtama Niemelän hovi oli varsinainen maatalouden monitoimiyritys. Tilalla oli oma meijeri ja sen tuotteet, erityisesti voi sai mainetta, paitsi asiakkaiden keskuudessa, myös erilaisissa näyttelyissä.
Isoisäni toimi tuolloin Laatokan rahtilaivoilla konemestarina. Laivat kuljettivat ilmeisesti myös Niemelän hovin tuottamia elintanikkeita Viipuriin ja Pietariin. Niissä yhteyksissä, voita laivaan lastattaessa, isovanhempani lienevät tutustuneen toisiinsa.
No, miten tämä tarina sitten liittyy Suomen EU-valintaan? Nyt ongelmana on se, että meillä tuotetut elintarvikkeet ovat ulkomailta tuotavia kalliimpia, koska tuotantokustannukset ovat niin korkeat. Valtion tai Brysselin eli siis viime kädessä tietysti veronmaksajan itsensä pitää maksaa tukea, rahoittaa ruuan hinnan alentaminen, jotta tämän saman veronmaksajan olisi sitten mahdollista ostaa "halpaa" ruokaa!
Vuosisadan vaihteessa Itä-Suomessa oli vahva elintarvikkeiden tuotanto ja jatkojalostus. Niemelän hovi jopa koulutti omat työntekijänsä omassa meijeri- ja karjakkokoulussaan. Ruuan kuljettaminen tuotantolaitoksesta kuluttajille ei saanut kuljetustukea ja asiakkaiden tyytyväisyys oli tärkein markkinointikeino.
Verratessani nykyistä tilannetta vuosisadan alun Suomeen minun on vaikea palkansaajakeskustalaisena ymmärtää, miksi ruuan tuotanto ja sen jatkojalostus Suomessa ei voisi olla kannattavaa nytkin. Meillä on ammattitaitoa, kohtalaisen hyvässä kunnossa oleva tuotantorakenne, varsin puhdas luonto ja valtaisat markkinat lähialueillamme.
Mitä suojellumpi ja paapotumpi kukin toimintasektori on, sen varmempaa on, että se ei kykene sopeutumaan talouden realiteetteihin. Näin on yksityisessä ja julkisessa toiminnassa, palveluiden ja tavaroiden tuotannossa. Jos oman kotipiirin siivoamiseen ryhtyminen edellyttää ympäristöavustuksia Brysselistä, niin jotain on perin pohjin vinossa.
Palkansaajien ja yrittäjien on tehtävä työtä ja sopeuduttava asiakkaan maksukyvyn mukaiseen korvaukseen. Toistemme taskusta subventioita nyppimällä emme voi jatkaa. Moraalisesti erityisen sietämätöntä on tulevien sukupolvien kukkarolla käyminen (=velkaantuminen). Ei kulutuksen vähentäminen tulojen mukaiseksi johda elämänlaadun huonontumiseen, useimmilla meillä se johtaa laadun paranemiseen.
Tällaisia ajatuksia EU-sopeumisesta nousi mieleeni mummin ja ukin häälahjan täyttäessä 80 vuotta. Seinäkello on soittanut puolet ja täydet tunnit keisarinajan Karjalassa. Kyllä se soi vielä EU-Savossakin.
Esko Länsimies
Kuopio
Välttämättömien ja kauan viivyteltyjen rakenteellisten korjaustoimenpiteiden sekä EU-päätöksen seuraamukset alkavat riepotella elintarvikkeiden tuotantoa. Maito- ja lihateollisuutemme vaatii satojen miljoonien markkojen vuosittaista sopeutumistukea, jotta kansainvälinen kilpailukyky saavutettaisiin. Suomen elintarviketuotanto ylsi mittavaan vientiin esimerkiksi Pietarin markkinoille autonomian aikana 1900-luvun alussa. Esimerkkinä tästä kerron isoäitini elämänvaiheista tuon ajan Karjalassa.
Lauantai-aamujeni vakioaskareisiin kuuluu isovanhempieni kodista peräisin olevan seinäkellon vetäminen. Ei se kello ole mitään erityistä antiikkia, mummini sai sen työnantajaltaan häälahjaksi joulukuussa 1914. Isoäitini Anna Emilia Hyvärinen oli kotoisin Polvijärveltä. Vuodet 1904 ja 1905 hän opiskeli Simananniemen Meijeri- ja karjakkokoulussa Liperissä ja valmistui karjakko-meijeristiksi kiitettävin arvosanoin.
Kaksikymppinen neito hakeutui koulun jälkeen työhön Sortavalaan Niemelän hoviin. Kuuden vuoden meijerskana toimimisen jälkeen mummini suoritti meijerikoulun tarkastuskarjakon kurssin vuonna 1911.
Maisteri Oskar Nissisen omistama ja johtama Niemelän hovi oli varsinainen maatalouden monitoimiyritys. Tilalla oli oma meijeri ja sen tuotteet, erityisesti voi sai mainetta, paitsi asiakkaiden keskuudessa, myös erilaisissa näyttelyissä.
Isoisäni toimi tuolloin Laatokan rahtilaivoilla konemestarina. Laivat kuljettivat ilmeisesti myös Niemelän hovin tuottamia elintanikkeita Viipuriin ja Pietariin. Niissä yhteyksissä, voita laivaan lastattaessa, isovanhempani lienevät tutustuneen toisiinsa.
No, miten tämä tarina sitten liittyy Suomen EU-valintaan? Nyt ongelmana on se, että meillä tuotetut elintarvikkeet ovat ulkomailta tuotavia kalliimpia, koska tuotantokustannukset ovat niin korkeat. Valtion tai Brysselin eli siis viime kädessä tietysti veronmaksajan itsensä pitää maksaa tukea, rahoittaa ruuan hinnan alentaminen, jotta tämän saman veronmaksajan olisi sitten mahdollista ostaa "halpaa" ruokaa!
Vuosisadan vaihteessa Itä-Suomessa oli vahva elintarvikkeiden tuotanto ja jatkojalostus. Niemelän hovi jopa koulutti omat työntekijänsä omassa meijeri- ja karjakkokoulussaan. Ruuan kuljettaminen tuotantolaitoksesta kuluttajille ei saanut kuljetustukea ja asiakkaiden tyytyväisyys oli tärkein markkinointikeino.
Verratessani nykyistä tilannetta vuosisadan alun Suomeen minun on vaikea palkansaajakeskustalaisena ymmärtää, miksi ruuan tuotanto ja sen jatkojalostus Suomessa ei voisi olla kannattavaa nytkin. Meillä on ammattitaitoa, kohtalaisen hyvässä kunnossa oleva tuotantorakenne, varsin puhdas luonto ja valtaisat markkinat lähialueillamme.
Mitä suojellumpi ja paapotumpi kukin toimintasektori on, sen varmempaa on, että se ei kykene sopeutumaan talouden realiteetteihin. Näin on yksityisessä ja julkisessa toiminnassa, palveluiden ja tavaroiden tuotannossa. Jos oman kotipiirin siivoamiseen ryhtyminen edellyttää ympäristöavustuksia Brysselistä, niin jotain on perin pohjin vinossa.
Palkansaajien ja yrittäjien on tehtävä työtä ja sopeuduttava asiakkaan maksukyvyn mukaiseen korvaukseen. Toistemme taskusta subventioita nyppimällä emme voi jatkaa. Moraalisesti erityisen sietämätöntä on tulevien sukupolvien kukkarolla käyminen (=velkaantuminen). Ei kulutuksen vähentäminen tulojen mukaiseksi johda elämänlaadun huonontumiseen, useimmilla meillä se johtaa laadun paranemiseen.
Tällaisia ajatuksia EU-sopeumisesta nousi mieleeni mummin ja ukin häälahjan täyttäessä 80 vuotta. Seinäkello on soittanut puolet ja täydet tunnit keisarinajan Karjalassa. Kyllä se soi vielä EU-Savossakin.
Esko Länsimies
Kuopio