Artikkelit
Paniikki, fobia ja sepelvaltimotauti
19.07.1994, Savon Sanomat
TERVE! -palsta
Paniikki, fobia ja sepelvaltimotauti
Pan on kreikkalaisen taruston jumalolento, joka aiheutti taistelussa sotilaille pakokauhun, siitä sana paniikki.
Phobos ja Deimos olivat kreikkalaisen taruston mukaan Zeun ja Heran pojan, sodan jumala Areksen ja Afroditen poikia, joiden nimistä on johdettu fobia- ja demoni-sanat. Pelkoa tarkoittavan phobos-sanan pohjalta muodostuvat termit akrofobia (korkean paikan kammo), klaustrofobia (suljetun paikan kammo, "hissikammo") ja agorafobia (avoimen paikan kammo, torikammo).
Paniikin ja fobian oireet ovat usein psyykkisiä, ahdistuksena ja jopa kuolonpelkona ilmeneviä. Miltei aina ne ilmenevät myös ruumiillisina oireina, kuten sydämen tykyttelynä, verenpaineen vaihteluina, hikoiluna, ulostamis- ja virtsaamispakkona jne.
Paniikkioireista ja foobisesta pelko-ahdistuksesta ajoittain kärsivien ihmisten määrä on viiden prosentin luokkaa koko väestössä. Sydänpotilaista noin 15 prosenttia kärsii näistä oireista. Sepelvaltimotaudin kohtaus ja pelko-ahdistusreaktio muistuttavat toisiaan niin että yksinkertaisin keinoin on joskus vaikea päätellä, kummasta on kysymys. Oikean hoitolinjan valitsemiseksi erottelulla kuitenkin on merkitystä.
Aikaisemmin uskottiin, että psyykkiseksi häiriöksi tulkittu paniikkikohtaus ja foobinen reaktio ovat vaarattomia, pääosin kuvittelua, vain potilaan keino kiusata lähimmäisiään ja ensiapupoliklinikoiden työntekijöitä.
Mitä enempi tätä kokonaisuutta on tutkittu esimerkiksi uusimpien fysiologisten kuvantamismenetelmien avulla, sitä varmemmin on voitu todeta, että kyseessä on todellinen elimellinen sairaus, joka ei ole täysin harmiton ja vaaraton.
Tämän osoittaa toukokuun Circulationissa julkaistu tutkimus, jossa seurattiin usean vuoden ajan yli 33 000:a tervettä miespuolista terveydenhuollon ammattilaista.
He antoivat tarkat tiedot terveydentilastaan, sepelvaltimotaudin vaaratekijöistä ja vastasivat kyselyyn, jossa kartoitettiin erityisesti pelko-ahdistus-oireita. Seurannan aikana sepelvaltimotauti ilmaantui yli 160:lle, heistä 40 menehtyi infarktiin. Tutkittavat jaettiin neljään ryhmään pelko-ahdistus-asteikon mukaan. Eniten oireita ilmoittaneiden ryhmässä kuolemaan johtaneiden infarktien määrä oli moninkertainen verrattuna "pelottomien" ryhmään. Ero säilyi, vaikka tupakointi ja muut perinteiset sepelvaltimotaudin vaaratekijät otettiin huomioon. Sydänperäisiä äkkikuolemia oli pelkoreaktioista kärsivillä miehillä kahdeksan kertaa enempi kuin niillä, joilla näitä pelkoahdistus-oireita ei ollut.
0nko tällaisten tutkimustulosten julkaisemisesta hyötyä, aiheuttaako tällaisten tulosten esittely vain lisää pelkoa ja ahdistusta heillä, joita jo ennestään "ahdistaa?"
Tässä esitellyn laajan tutkimuksen yleistettävyyttä huonontaa se, että tutkimuksessa oli vain terveydenhoidon ammattilaisia, miehiä, joilla ei ollut kovin runsaasti vaaratekijöitä. Vakavia sairauskohtauksia ilmaantui seurannan aikana vain yksi tuhatta seurantavuotta kohden. Tämä työ on kuitenkin tärkeä ja luotettava, sillä se on ensimmäinen ennakoiva seurantatutkimus aiheesta.
Kuvittelen itseni tällaisen potilaan asemaan: kenties tieto siitä, että psyykkiseksi tulkittu oireilu saattaa olla merkki suuremmasta alttiudesta saada sepelvaltimotauti auttaa poistamaan vaaratekijöitä elämäntavoistani.
Liikunnan lisääminen, tupakoinnin lopettaminen, rasvojen ja suolan vähentäminen, kunnollinen yöuni, äärimmäisten rasitusten ja kiihtymisen välttäminen ynnä monet muut tekijät vähentävät äkillisen sydänkohtauksen vaaraa ja parantavat elämänlaatua.
Nuo elämäntapamuutokset vaikuttavat myös pelko- ja ahdistusoireita vähentävästi ja lisäävät elimistön Näätövoimaa," jolloin tykyttelyt ja muut toimintahäiriöt ovat vaarattomampia.
Ehkäpä väkijoukoissa pelkoreaktioita kokeva, läheisten myöhäisestä kotiintulosta syvästi ahdistuva tai ainoastaan omien seinien sisällä rentoutumaan kykenevä oppii lähimmäistensä ja ammattiauttajien avulla näistä ahdistuksistaan pois, kun niihin suhtaudutaan riittävän vakavasti. Joskus lääkkeetkin auttavat.
Sen olemme oppineet, että ihminen todella on ruumiinsa ja sielunsa muodostama kokonaisuus, jossa molemmat osat on aina otettava huomioon ja hoidettava. Kun vielä opimme huomaamaan, että ihminen on osa lähimmäistensä modostamaa verkostoa, ja otamme tämän huomioon jokaisen potilaan kohdalla, alamme saavuttaa länsimaisessa lääketieteessä sen tason, jolla shamanistisen perinteen parantajat ovat aina olleet.
Pan on kreikkalaisen taruston jumalolento, joka aiheutti taistelussa sotilaille pakokauhun, siitä sana paniikki.
Phobos ja Deimos olivat kreikkalaisen taruston mukaan Zeun ja Heran pojan, sodan jumala Areksen ja Afroditen poikia, joiden nimistä on johdettu fobia- ja demoni-sanat. Pelkoa tarkoittavan phobos-sanan pohjalta muodostuvat termit akrofobia (korkean paikan kammo), klaustrofobia (suljetun paikan kammo, "hissikammo") ja agorafobia (avoimen paikan kammo, torikammo).
Paniikin ja fobian oireet ovat usein psyykkisiä, ahdistuksena ja jopa kuolonpelkona ilmeneviä. Miltei aina ne ilmenevät myös ruumiillisina oireina, kuten sydämen tykyttelynä, verenpaineen vaihteluina, hikoiluna, ulostamis- ja virtsaamispakkona jne.
Paniikkioireista ja foobisesta pelko-ahdistuksesta ajoittain kärsivien ihmisten määrä on viiden prosentin luokkaa koko väestössä. Sydänpotilaista noin 15 prosenttia kärsii näistä oireista. Sepelvaltimotaudin kohtaus ja pelko-ahdistusreaktio muistuttavat toisiaan niin että yksinkertaisin keinoin on joskus vaikea päätellä, kummasta on kysymys. Oikean hoitolinjan valitsemiseksi erottelulla kuitenkin on merkitystä.
Aikaisemmin uskottiin, että psyykkiseksi häiriöksi tulkittu paniikkikohtaus ja foobinen reaktio ovat vaarattomia, pääosin kuvittelua, vain potilaan keino kiusata lähimmäisiään ja ensiapupoliklinikoiden työntekijöitä.
Mitä enempi tätä kokonaisuutta on tutkittu esimerkiksi uusimpien fysiologisten kuvantamismenetelmien avulla, sitä varmemmin on voitu todeta, että kyseessä on todellinen elimellinen sairaus, joka ei ole täysin harmiton ja vaaraton.
Tämän osoittaa toukokuun Circulationissa julkaistu tutkimus, jossa seurattiin usean vuoden ajan yli 33 000:a tervettä miespuolista terveydenhuollon ammattilaista.
He antoivat tarkat tiedot terveydentilastaan, sepelvaltimotaudin vaaratekijöistä ja vastasivat kyselyyn, jossa kartoitettiin erityisesti pelko-ahdistus-oireita. Seurannan aikana sepelvaltimotauti ilmaantui yli 160:lle, heistä 40 menehtyi infarktiin. Tutkittavat jaettiin neljään ryhmään pelko-ahdistus-asteikon mukaan. Eniten oireita ilmoittaneiden ryhmässä kuolemaan johtaneiden infarktien määrä oli moninkertainen verrattuna "pelottomien" ryhmään. Ero säilyi, vaikka tupakointi ja muut perinteiset sepelvaltimotaudin vaaratekijät otettiin huomioon. Sydänperäisiä äkkikuolemia oli pelkoreaktioista kärsivillä miehillä kahdeksan kertaa enempi kuin niillä, joilla näitä pelkoahdistus-oireita ei ollut.
0nko tällaisten tutkimustulosten julkaisemisesta hyötyä, aiheuttaako tällaisten tulosten esittely vain lisää pelkoa ja ahdistusta heillä, joita jo ennestään "ahdistaa?"
Tässä esitellyn laajan tutkimuksen yleistettävyyttä huonontaa se, että tutkimuksessa oli vain terveydenhoidon ammattilaisia, miehiä, joilla ei ollut kovin runsaasti vaaratekijöitä. Vakavia sairauskohtauksia ilmaantui seurannan aikana vain yksi tuhatta seurantavuotta kohden. Tämä työ on kuitenkin tärkeä ja luotettava, sillä se on ensimmäinen ennakoiva seurantatutkimus aiheesta.
Kuvittelen itseni tällaisen potilaan asemaan: kenties tieto siitä, että psyykkiseksi tulkittu oireilu saattaa olla merkki suuremmasta alttiudesta saada sepelvaltimotauti auttaa poistamaan vaaratekijöitä elämäntavoistani.
Liikunnan lisääminen, tupakoinnin lopettaminen, rasvojen ja suolan vähentäminen, kunnollinen yöuni, äärimmäisten rasitusten ja kiihtymisen välttäminen ynnä monet muut tekijät vähentävät äkillisen sydänkohtauksen vaaraa ja parantavat elämänlaatua.
Nuo elämäntapamuutokset vaikuttavat myös pelko- ja ahdistusoireita vähentävästi ja lisäävät elimistön Näätövoimaa," jolloin tykyttelyt ja muut toimintahäiriöt ovat vaarattomampia.
Ehkäpä väkijoukoissa pelkoreaktioita kokeva, läheisten myöhäisestä kotiintulosta syvästi ahdistuva tai ainoastaan omien seinien sisällä rentoutumaan kykenevä oppii lähimmäistensä ja ammattiauttajien avulla näistä ahdistuksistaan pois, kun niihin suhtaudutaan riittävän vakavasti. Joskus lääkkeetkin auttavat.
Sen olemme oppineet, että ihminen todella on ruumiinsa ja sielunsa muodostama kokonaisuus, jossa molemmat osat on aina otettava huomioon ja hoidettava. Kun vielä opimme huomaamaan, että ihminen on osa lähimmäistensä modostamaa verkostoa, ja otamme tämän huomioon jokaisen potilaan kohdalla, alamme saavuttaa länsimaisessa lääketieteessä sen tason, jolla shamanistisen perinteen parantajat ovat aina olleet.