Artikkelit
Pystyvätkö pienet kunnat erikoissairaanhoitoon?
16.02.1995, Savon Sanomat
(ei kuvausta)
Pystyvätkö pienet kunnat erikoissairaanhoitoon?
Pohjoissavolaiset kuntien päättäjät purkivat joulukuussa ahdistustaan syyttämällä Kuopion Yliopistollista Sairaalaa (KYS) kuntien taloudellisen sietokyvyn ylittävistä kustannusten kasvusta. Totta onkin, että KYS:n kustannukset vuonna 1994 olivat suuremmat, kuin syksyllä 1993 laadituissa talousarvioissa ennakoitiin, mutta monissa kunnissa alijäämäiset budjetit tasapainoitettiin aliarvioimalla erikoissairaanhoidon tarve. KYS:ssa tutkittiin ja hoidettiin enemmän potilaita, kuin koskaan. Vuosien aikana kertynyttä hoidon tarvetta purettiin ja samalla lisättiin työkykyä ja vähennettiin muun hoidon tarvetta.
Suomen Akatemian mukaan, jos erikoissairaanhoidon kustannukset asukasta kohden olisivat 1650 markkaa, niin suuressa kunnassa (yli 50 000 asukasta) vuotuinen vaihteluväli olisi 1600-1700 markkaa ja pienessä kunnassa (noin 2 000 asukasta) 1400-1900 mk/asukas. Hajonta johtuu siitä, että osa vakavista ja kalliin hoidon sairauksista on niin harvinaisia, että ne osuvat pienen kunnan asukkaisiin keskimäärin ehkä kerran kymmenessä vuodessa. Suuressa kaupungissa talousarvion osuttaminen kohdalleen on varsin helppoa. Pienessä kunnassa jopa yli 30 % muutos vuodesta toiseen on todennäköinen ilman, että kukaan on mokannut!
Meillä Pohjois-Savon Sairaanhoitopiirissä vain Kuopion kaupunki on riittävän suuri arvioimaan erikoissairaanhoidon palvelujen vuotuista tarvetta.
Myös palvelujen tuottajan kannalta siedettävissä olevan tuottajan riskin kantaminen on mahdollista vain riittävän suurelle väestölle tehtävissä sopimuksissa. Erikoissairaanhoidossa Kuopion läänin asukasmäärä ei ihan riitä, vaan itäinen Suomi tulisi jakaa kolmeen erikoissairaanhoitopiiriin (á 350 000 asukasta).
Kansanterveyslain mukanaan tuomat kuntainliitot olivat askel hyvään suuntaan. Tuo suotuisa kehitys on nyt hukkaantumassa, kun palvelujen tuottaminen hajautetaan yhä pienempiin yksiköihin. Tavoite on varmasti hyvä, eli kustannusten säästäminen, porrastus jne. Lopputuloksen niukkenevat voimavarat hukkaantuvat järjestelmän ylläpitämiseen ja päällekkäisin toimintoihin. Verkostomaisen palvelujärjestelmän kehittäminen estyy, kun jokainen yksikkö yrittää laajentaa omaa toimintaansa mahdollisimman omavaraiseksi pitääkseen sairaanhoitoon ohjatut varat omalla paikkakunnalla.
Vangin ongelma on filosofinen ajatusleikki, jonka avulla voidaan osoittaa, että kaikkien osapuolten luopuminen jostakin antaa hyötyä kaikille. Oman edun maksimointi johtaa jokaisen toimijan tilanteen huonontumiseen. Niukkenevien voimavarojen tilanteessa kuntien päättäjien on kyettävä uudenlaiseen ajatteluun, kypsyyteen ja osaamiseen, mitä ei ollut mahdollista oppia vuosikymmeniäkään kestäneen yhteiskunnallisen toiminnan aikana. Saattaa olla, että suurin osa tämän hetkisistä päättäjistä ei kykene irrottautumaan vanhasta toimintamallista.
Ahtisaaren-Pekkasen paperissa perusehtona Suomen nykyisen palvelutason säilyttämiselle on koko vuosikymmenen lopun kestävä kansantalouden 5 %:n kasvu. Oma ennusteeni on, että Suomi kykenee siihen enintään tänä vuonna, vuosina 1996-1999 saavutamme parhaimmillaan 2-3 %:n tason eli reaalisesti kasvua ei ole! Kunnallisen palvelujärjestelmän edes osittaiseksi säilyttämiseksi tarvitaan tyyten uudenlaista ajattelua. Raamiohjauksen ja reviirien suojelun avulla siinä ei onnistuta. Avoimen ja markkinaohjautuvan järjestelmän avulla on mahdollista säilyttää edes peruspalveluiden ydin, mukaan lukien erikoissairaanhoito.
Pohjoissavolaiset kuntien päättäjät purkivat joulukuussa ahdistustaan syyttämällä Kuopion Yliopistollista Sairaalaa (KYS) kuntien taloudellisen sietokyvyn ylittävistä kustannusten kasvusta. Totta onkin, että KYS:n kustannukset vuonna 1994 olivat suuremmat, kuin syksyllä 1993 laadituissa talousarvioissa ennakoitiin, mutta monissa kunnissa alijäämäiset budjetit tasapainoitettiin aliarvioimalla erikoissairaanhoidon tarve. KYS:ssa tutkittiin ja hoidettiin enemmän potilaita, kuin koskaan. Vuosien aikana kertynyttä hoidon tarvetta purettiin ja samalla lisättiin työkykyä ja vähennettiin muun hoidon tarvetta.
Suomen Akatemian mukaan, jos erikoissairaanhoidon kustannukset asukasta kohden olisivat 1650 markkaa, niin suuressa kunnassa (yli 50 000 asukasta) vuotuinen vaihteluväli olisi 1600-1700 markkaa ja pienessä kunnassa (noin 2 000 asukasta) 1400-1900 mk/asukas. Hajonta johtuu siitä, että osa vakavista ja kalliin hoidon sairauksista on niin harvinaisia, että ne osuvat pienen kunnan asukkaisiin keskimäärin ehkä kerran kymmenessä vuodessa. Suuressa kaupungissa talousarvion osuttaminen kohdalleen on varsin helppoa. Pienessä kunnassa jopa yli 30 % muutos vuodesta toiseen on todennäköinen ilman, että kukaan on mokannut!
Meillä Pohjois-Savon Sairaanhoitopiirissä vain Kuopion kaupunki on riittävän suuri arvioimaan erikoissairaanhoidon palvelujen vuotuista tarvetta.
Myös palvelujen tuottajan kannalta siedettävissä olevan tuottajan riskin kantaminen on mahdollista vain riittävän suurelle väestölle tehtävissä sopimuksissa. Erikoissairaanhoidossa Kuopion läänin asukasmäärä ei ihan riitä, vaan itäinen Suomi tulisi jakaa kolmeen erikoissairaanhoitopiiriin (á 350 000 asukasta).
Kansanterveyslain mukanaan tuomat kuntainliitot olivat askel hyvään suuntaan. Tuo suotuisa kehitys on nyt hukkaantumassa, kun palvelujen tuottaminen hajautetaan yhä pienempiin yksiköihin. Tavoite on varmasti hyvä, eli kustannusten säästäminen, porrastus jne. Lopputuloksen niukkenevat voimavarat hukkaantuvat järjestelmän ylläpitämiseen ja päällekkäisin toimintoihin. Verkostomaisen palvelujärjestelmän kehittäminen estyy, kun jokainen yksikkö yrittää laajentaa omaa toimintaansa mahdollisimman omavaraiseksi pitääkseen sairaanhoitoon ohjatut varat omalla paikkakunnalla.
Vangin ongelma on filosofinen ajatusleikki, jonka avulla voidaan osoittaa, että kaikkien osapuolten luopuminen jostakin antaa hyötyä kaikille. Oman edun maksimointi johtaa jokaisen toimijan tilanteen huonontumiseen. Niukkenevien voimavarojen tilanteessa kuntien päättäjien on kyettävä uudenlaiseen ajatteluun, kypsyyteen ja osaamiseen, mitä ei ollut mahdollista oppia vuosikymmeniäkään kestäneen yhteiskunnallisen toiminnan aikana. Saattaa olla, että suurin osa tämän hetkisistä päättäjistä ei kykene irrottautumaan vanhasta toimintamallista.
Ahtisaaren-Pekkasen paperissa perusehtona Suomen nykyisen palvelutason säilyttämiselle on koko vuosikymmenen lopun kestävä kansantalouden 5 %:n kasvu. Oma ennusteeni on, että Suomi kykenee siihen enintään tänä vuonna, vuosina 1996-1999 saavutamme parhaimmillaan 2-3 %:n tason eli reaalisesti kasvua ei ole! Kunnallisen palvelujärjestelmän edes osittaiseksi säilyttämiseksi tarvitaan tyyten uudenlaista ajattelua. Raamiohjauksen ja reviirien suojelun avulla siinä ei onnistuta. Avoimen ja markkinaohjautuvan järjestelmän avulla on mahdollista säilyttää edes peruspalveluiden ydin, mukaan lukien erikoissairaanhoito.