Artikkelit

Onko hoidosta aina hyötyä potilaalle?

Kuopion yliopistollisessa sairaalassa KYS:ssa on käynnistynyt hyvin laaja ja kunnianhimoinen hanke hoidon laadun kehittämiseksi. Tavoitteemme on, että KYS pääsee mitalisijoille 2-3 vuoden kuluttua kilpailtaessa valtakunnallisesta laatupalkinnosta. Kaikessa palvelutoiminnassa on tärkeää varmistaa, että oikeat asiat tehdään oikeille ihmisille ja kyetään mittaamaan toiminnan vaikuttavuutta.
Raikkaan ja ravistelevan puheenvuoron hoidon ja tervehtymisen välisestä suhteesta käytti äskettäin Lancet-lehdessä lääkäri William Pickering. Tarkastelen tässä hänen ajatuksiaan.
Lääketieteellisen hoidon seurauksena ei aina ole potilaan tilan kohentuminen. Tämä asia on muistettava, kun tarkastellaan terveydenhuollon laatua ja kustannuksia. Totta on myös, että joskus oikeasta ja onnistuneesta lääkehoidosta, leikkauksesta tai kuntoutuksessa voi olla seurauksena haittoja, sivuvaikutuksia tai komplikaatioita.
Lääkäreiden tulee siis jatkuvasti tarkkailla tutkimus- ja hoitokäytäntöjään, muuttaa ja jopa lopettaa joidenkin käyttö tarvittaessa. Lääkkeiden sivuvaikutusten osalta tällainen jatkuva seuranta on olemassa. Muilta osin kliinisen työn kriittistä seurantaa ei ole kattavasti järjestetty, vaan se on kunkin lääkärin ja hoitolaitoksen omasta tahdosta riippuvaista.
Alueellisten, kansallisten ja kansainvälisten vertailujen tekeminen on vain satunnaista. Hieman kärjistäen voidaan sanoa, että mielenkiinto hoitotapahtuman seuraamuksista ja vaikuttavuudesta on vähäisempi kuin kiinnostus reseptin määräämisen tai leikkauksen tekemisen tilastoimisesta.
Keskimäärin kaksi kolmesta lääkärissä käynnistä johtaa lääkereseptin tai tutkimusmääräyksen kirjoittamiseen. Potilaat jopa edellyttävät että vastaanoton päätteeksi kouraan työnnetään lääkeresepti, laboratorio- ja röntgentutkimusmääräys sekä kahden viikon sairauslomaan oikeuttava todistus.
Mikäli näitä ei anneta, puuttuu ikään kuin symboli siitä, että lääkäri välittää potilaastaan. Tämä inhimillinen antamisen ja vastaanottamisen rituaali on tuhansia vuosia vanha.
Sinuhen isä Senmut raapusti papyrukselle loitsuja, poltti ne ja liuotti tuhkan viiniin ja antoi potilaalle lääkkeeksi mutisten, että ei siitä ole ainakaan vahinkoa.
Yli 30 vuotta sitten, kun olin kunnanlääkärinä, potilas maksoi saman tien selvällä rahalla saamastaan palvelusta. Symbolisen parantamisen välineen antaminen rahan vastineeksi tuntui jotenkin itsestään selvältä. Myöhemmin perhelääkärinä toimiessani ja kokemuksen kartuttua uskalsin joskus jo luottaa kädenpuristukseen.
Nykyisin potilas ja lääkäri eivät käsittele keskenään rahaa. Uskomme muutenkin olevamme tieteellisempiä, kuin aikaisempien sukupolvien parannustaidon harjoittajat.
Mutta eikös mitä, symbolien käyttö on jopa entisestään lisääntynyt!
Lukuisien parannettavissa olevien tautien ja hoidettavien vikojen ohella on vähintään yhtä suuri joukko tiloja, joissa lääketieteellisellä asioihin puuttumisella ei ole mitään hyödyllistä vaikutusta, jopa haittaaja ainakin kustannuksia.
Tämä asiaintila tunnustetaan ammattipiireissä, mutta jonkinlainen kaikkivoipaisuuden, omnipotenssin, harha halutaan säilyttää. Moninaisten tutkimuksiin, hoitoihin tai konsultaatioihin lähettämisen avulla uskotaan lääketieteellisen impotenssin jäävän huomaamatta.
Monien hoitojen hyödyttömyys, jopa vaarallisuus verhotaan pois kertomalla yksittäisten potilaiden saamista avuista. Vanhuksen sekavuus korjautuu usein, kun häneltä korjataan pois kassillinen vuosien mittaan hänelle määrättyjä lääkkeitä. Lisäesimerkkinä voi mainita kipulääkkeiden aiheuttamat vatsavaivat, rauhoittavien diatsepaamien aiheuttama riippuvuus, antibioottihoitoihin liittyvät ripuli ja sieni-tulehdukset jne.
Edellä olevat haitat voivat tietenkin tulla myös aiheellisten hoitojen yhteydessä. Miten onnetonta onkaan, jos ne hoidot on annettu vain jotakin tehdäksemme.
Potilaalta on selvitettävä, saiko hän avun, tuliko hän tyytyväiseksi. Mutta se ei yksin riitä: lääkäreiden pitää vaatia itseltään enemmän ja olla potilaan edun vuoksi joskus jopa noudattamatta potilaan tahtoa.
Lääkäreiden ei tule alistua potilaidensa vaatimusten tahdottomiksi noudattajiksi. Potilaan objektiivisen edun on oltava käytöstämme määräävänä.
Potilaan tyytyväisyys ei merkitse aina sitä, että potilas on saanut parhaan mahdollisen avun. On uskallettava ottaa vastaan potilaan tyytymättömyys, kun heidän ja omaisten kaikkia toivomuksiaan ei noudatetakaan. Tyytymättömyys ei ole pysyvää, kun potilaat huomaavat, että viime kädessä he itse hyötyvät eniten heitä hoitavan lääkärin tieteellisen kriittisestä ja inhimillisen ymmärtäväisestä asenteesta.
Suomi on ainoa maa, jossa laman aikana yli 70-vuotiaiden vaativimmat keinomunuaishoidot ovat lisääntyneet.
Olisiko siihen käytetty resurssi ollut mahdollista käyttää hyödyllisemmin jollain muulla tavalla tai mitkä potilaat on jouduttu jättämään hoidotta, jotta nuo hemodialyysit ovat olleet mahdollisia?