Artikkelit
Akvakulttuurin kriisi
10.12.1998, Savon Sanomat
Kolumni
Akvakulttuurin kriisi
Maanviljelys eli agrikulttuuri ruokkii ihmiskunnan. Sen ohella metsästyksellä on enää vähäinen merkitys. Kalastuksen myötä saamme vielä osan valkuaistarpeestamme, mutta villin kalan saalismäärät ovat kaikkialla vähenemässä. Kalojen ja äyriäisten kasvattaminen altaissa eli akvakulttuuri on muuttunut vajaassa kahdessakymmenessä vuodessa tärkeäksi osaksi rikkaiden teollisuusmaiden asukkaiden elintarvikehuoltoa, myös meillä Suomessa.
Akvakulttuurin kasvun myötä on havahduttu mitä suuria ekologisia, yhteiskunnallisia ja taloudellisia haittoja kalankasvatukseen ja äyriäisten tuotantoon liittyy (Science, 30.10.1998). Allaskasvatuksen avulla uskottiin voitavan lisätä ja tehostaa valkuaistuotantoa, mutta onkin osoittautunut, että jokaista kasvatettua kiloa kohden tarvitaan 2-4 kiloa kalaa ja kalaöljyä! Katkarapujen ja lohen kasvattaminen siis tyhjentää meret luonnollisesta kalasta eikä suinkaan säästä kalakantoja, kuten kuviteltiin tai meille yhä uskotellaan.
Katkaravun tuotanto tapahtuu merten rannikoille rakennetuissa altaissa erityisesti Aasian köyhissä tai teollistumisen alkutaipaleella olevissa maissa. Tämän teollisuuden laajentamista edistävät monikansalliset ruokajätit, kansainväliset rahoituslaitokset ja kehitysjärjestöt. Katkarapujen kasvatusaltaat raivataan mangrove-viidakoihin ja muille ekologisesti arvokkaille ranta-alueille. Samalla yleensä tuhoutuu laajoja luontoalueita ja paikallisten ihmisten yhteisöjä. Altaat saastuttavat ravinteilla, antibiooteilla ja myrkyillä ympäristönsä 5 - 10 vuoden aikana lähes täydellisesti. Luonto ei enää palaa ennalleen hyljättyjen altaiden paikalle. Kyseessä on siis kertakäyttöinen kulttuuri. Katkarapujen tuotantokustannuksiin ja hintaan ei lisätä ympäristölle aiheutuneiden tuhojen ja haittojen korvaamista.
Lohen kasvattaminen verkkokasseissa meressä käynnistyi Norjassa 1960-luvulla. Lohta kasvatettiin vuonna 1997 koko maailmassa noin 700 miljoonaa kiloa. Tämä tuotanto edellytti 2000 miljoonan kalakilon pyyntiä rehuksi. Yksi 100 x 100 metriä laaja allas vaatii ympärilleen 25 kilometriä (!) kanttiinsa olevan alueen tuottamaan rehua ja laimentamaan saasteita.,
Pohjoismaiden lohentuotanto vastaa typpi- ja fosforikuormaltaan monen miljoonan ihmisen ulosteita - ehkäpä Pietarin jätekuormitusta sen ollessa pahimmillaan. Suurtuotanto on aiheuttanut kalasairauksia, joita yritetään torjua antibiooteilla ja torjuntamyrkyillä. Erityisenä ongelmana on biologinen saastuminen, joka aiheutuu ympäristöön karanneista kaloista. Luonnonlohen kannat ovat sekoittuneet viljellyn lohen kanssa ja herkkä biodiversiteetti on vaarassa heikentyä. Sama ongelma liittyy myös turkistuotantoon. Vuosikymmenten aikana luontoon on karannut minkkejä tarhoistamme ainakin sata kertaa se määrä, minkä kettutytöt ovat onnistuneet vapauttamaan parina viime vuonna.
Ympäristöministeri Haavisto ehdotti, että kouluruokailussa vältettäisiin kirjolohen käyttöä ekologisten syiden vuoksi. Ehdotus ei saanut tuulta purjeisiin, mutta oikealla asialla ministeri oli. Luonnonlohta uhkaavat sairaudet saattavat olla seurausta akvakulttuurin virheistä menneinä vuosikymmeninä. Kuluttajien on ryhdyttävä entistä pontevammin vaatimaan ekologisesti kestävällä tavalla tuotettuja elintarvikkeita. Ja meidän on oltava valmiita maksamaan ruuan todelliset tuotantokustannukset. Kun ruis maksaa (alle markan) parikymmentä senttiä kilo myllyyn tuotuna ja kirjolohta myydään (20 markkaa) alle neljä euroa kilo kalatiskillä, ei takuulla ole kyseessä oikea hinta. Ehkäpä melkoinen osa ylipaino-ongelmistakin poistuisi, jos ruuan tuottaja saisi oikean hinnan tuotteestaan ja kaikki tuotannosta koituvat haitat korvattaisiin haitoista kärsiville.
Syökää hyvät ihmiset sisäjärviemme puhdasta, villiä kalaa. Se on ekologisesti, ekonomisesti, sosiaalisesti ja terveydellisesti oikea valinta. Jättäkää ainakin katkaravut ostamatta, sillä tavalla ehkä osa mangroveviidakoiden ekologiasta säästyisi tuleville polville. Ihminen on tuhonnut niistä jo yli puolet, osittain katkarapujen allaskasvatuksen seurauksena.
Maanviljelys eli agrikulttuuri ruokkii ihmiskunnan. Sen ohella metsästyksellä on enää vähäinen merkitys. Kalastuksen myötä saamme vielä osan valkuaistarpeestamme, mutta villin kalan saalismäärät ovat kaikkialla vähenemässä. Kalojen ja äyriäisten kasvattaminen altaissa eli akvakulttuuri on muuttunut vajaassa kahdessakymmenessä vuodessa tärkeäksi osaksi rikkaiden teollisuusmaiden asukkaiden elintarvikehuoltoa, myös meillä Suomessa.
Akvakulttuurin kasvun myötä on havahduttu mitä suuria ekologisia, yhteiskunnallisia ja taloudellisia haittoja kalankasvatukseen ja äyriäisten tuotantoon liittyy (Science, 30.10.1998). Allaskasvatuksen avulla uskottiin voitavan lisätä ja tehostaa valkuaistuotantoa, mutta onkin osoittautunut, että jokaista kasvatettua kiloa kohden tarvitaan 2-4 kiloa kalaa ja kalaöljyä! Katkarapujen ja lohen kasvattaminen siis tyhjentää meret luonnollisesta kalasta eikä suinkaan säästä kalakantoja, kuten kuviteltiin tai meille yhä uskotellaan.
Katkaravun tuotanto tapahtuu merten rannikoille rakennetuissa altaissa erityisesti Aasian köyhissä tai teollistumisen alkutaipaleella olevissa maissa. Tämän teollisuuden laajentamista edistävät monikansalliset ruokajätit, kansainväliset rahoituslaitokset ja kehitysjärjestöt. Katkarapujen kasvatusaltaat raivataan mangrove-viidakoihin ja muille ekologisesti arvokkaille ranta-alueille. Samalla yleensä tuhoutuu laajoja luontoalueita ja paikallisten ihmisten yhteisöjä. Altaat saastuttavat ravinteilla, antibiooteilla ja myrkyillä ympäristönsä 5 - 10 vuoden aikana lähes täydellisesti. Luonto ei enää palaa ennalleen hyljättyjen altaiden paikalle. Kyseessä on siis kertakäyttöinen kulttuuri. Katkarapujen tuotantokustannuksiin ja hintaan ei lisätä ympäristölle aiheutuneiden tuhojen ja haittojen korvaamista.
Lohen kasvattaminen verkkokasseissa meressä käynnistyi Norjassa 1960-luvulla. Lohta kasvatettiin vuonna 1997 koko maailmassa noin 700 miljoonaa kiloa. Tämä tuotanto edellytti 2000 miljoonan kalakilon pyyntiä rehuksi. Yksi 100 x 100 metriä laaja allas vaatii ympärilleen 25 kilometriä (!) kanttiinsa olevan alueen tuottamaan rehua ja laimentamaan saasteita.,
Pohjoismaiden lohentuotanto vastaa typpi- ja fosforikuormaltaan monen miljoonan ihmisen ulosteita - ehkäpä Pietarin jätekuormitusta sen ollessa pahimmillaan. Suurtuotanto on aiheuttanut kalasairauksia, joita yritetään torjua antibiooteilla ja torjuntamyrkyillä. Erityisenä ongelmana on biologinen saastuminen, joka aiheutuu ympäristöön karanneista kaloista. Luonnonlohen kannat ovat sekoittuneet viljellyn lohen kanssa ja herkkä biodiversiteetti on vaarassa heikentyä. Sama ongelma liittyy myös turkistuotantoon. Vuosikymmenten aikana luontoon on karannut minkkejä tarhoistamme ainakin sata kertaa se määrä, minkä kettutytöt ovat onnistuneet vapauttamaan parina viime vuonna.
Ympäristöministeri Haavisto ehdotti, että kouluruokailussa vältettäisiin kirjolohen käyttöä ekologisten syiden vuoksi. Ehdotus ei saanut tuulta purjeisiin, mutta oikealla asialla ministeri oli. Luonnonlohta uhkaavat sairaudet saattavat olla seurausta akvakulttuurin virheistä menneinä vuosikymmeninä. Kuluttajien on ryhdyttävä entistä pontevammin vaatimaan ekologisesti kestävällä tavalla tuotettuja elintarvikkeita. Ja meidän on oltava valmiita maksamaan ruuan todelliset tuotantokustannukset. Kun ruis maksaa (alle markan) parikymmentä senttiä kilo myllyyn tuotuna ja kirjolohta myydään (20 markkaa) alle neljä euroa kilo kalatiskillä, ei takuulla ole kyseessä oikea hinta. Ehkäpä melkoinen osa ylipaino-ongelmistakin poistuisi, jos ruuan tuottaja saisi oikean hinnan tuotteestaan ja kaikki tuotannosta koituvat haitat korvattaisiin haitoista kärsiville.
Syökää hyvät ihmiset sisäjärviemme puhdasta, villiä kalaa. Se on ekologisesti, ekonomisesti, sosiaalisesti ja terveydellisesti oikea valinta. Jättäkää ainakin katkaravut ostamatta, sillä tavalla ehkä osa mangroveviidakoiden ekologiasta säästyisi tuleville polville. Ihminen on tuhonnut niistä jo yli puolet, osittain katkarapujen allaskasvatuksen seurauksena.