Artikkelit
Tavoitteena ihmislajin loppu
19.11.1999, Yliopisto 18/1999
The Economistin joulunumeron 1998 innoittamana.
Tämä kirjoitus ilmestyi vuotta myöhemmin (v. 2000) äidinkielenopettajien julkaisussa. Kirjoitusta siteerataan vielä 2005. Ilkka Remeksen kirjan Ikiyö kliimaksi on lähes saman sisältöinen, vaikka Remes tiukasti kieltää tuntevansa tekstiäni.
Tämä kirjoitus ilmestyi vuotta myöhemmin (v. 2000) äidinkielenopettajien julkaisussa. Kirjoitusta siteerataan vielä 2005. Ilkka Remeksen kirjan Ikiyö kliimaksi on lähes saman sisältöinen, vaikka Remes tiukasti kieltää tuntevansa tekstiäni.
Tavoitteena ihmislajin loppu
Linkola ja monet muut ovat esittäneet, että väestönkasvun pysäyttäminen ei riitä - tavoitteeksi on asetettava väkiluvun pienentäminen. Äärimmillään on esitetty vaatimus ihmisen itsensä toimesta tapahtuvasta vapaaehtoisesta lajin lopettamisesta (The Economist: Sui Genocide, joulu 1998). Teollistuneiden maiden naiset ovat käytännössä jo astuneet ensimmäiset askeleet tällä tiellä. Väestön uusiutumisen nettoluku (yhden naisen keskimäärin jälkeensä jättämien naisten määrä) on EU:ssa jo pitkään ollut miinuksella. Kolme naista jättää jälkeensä kaksi naista. VHMT eli Voluntary Human Extinction Movement on alkanut!
Ihminen nykyisine vaatimuksineen voi elää vain kuorimalla Äiti Maan luuta myöten. Muille lajeille ei jää kypenenkään vertaa. Vain lajimme poistuminen - arvokkaasti ja vapaaehtoisesti - on looginen ratkaisu. Miksi tosiaankaan on oltava seuraava sukupolvi? Lasten ja lastenlasten tuottaminen ei ole mielemme valinta ja ohje, vaan geeniemme antama käsky. Siinä mielessä vapausasteemme on sama kuin alkeellisimmilla yksisoluisilla.
On varmaa, että ihmisen historia päättyy. Ainoastaan sen ajankohta on salaisuus. Mikäli jätämme asian luonnon ja ihmisluonnon itsensä tehtäväksi, loppu on surkeaa uikutusta. Viimeistään laajeneva aurinko polttaa maapallon kitkuiseksi kiveksi. Pieni joukko voi paeta etsimään, Aniaran tavoin, uutta asuinsijaa uusista tähdistä, mutta kyseessä on enintään vääjäämättömän lopun viivästäminen, ei sen estäminen. Loppuna voi olla vain tuhoutuminen joko äärimmäisen painovoiman puristuksessa tai täydellisen entropian jäätävässä tyhjyydessä.
Ihmislajin vapaaehtoinen poistuminen elämän näyttämöltä olisi aidosti hengen voitto aineesta. Tahtomme olisi edes yhden kerran geeniemme tahtoa vahvempi.
Tämänhetkisen tietämyksen valossa maailmankaikkeudessa on vain maapallomme, missä on kehittynyt älyllistä elämää. Jos me poistuisimme, muille lajeille voisi jäädä aikaa kehittää yhtä korkea kulttuuri (sosiaaliset hyönteiset? delfiinit?) ilman vihaamme ja hävittämisvimmaamme. Näillä uusilla lajeilla on ehkä kerran kyky avata jonnekin aurinkokunnan nurkkaan kätkemämme viimeinen viesti: "Vapautimme maapallon lajistamme, jotta teillä olisi tilaa." Tämä teko, uhri, ylittäisi hyvyydessään kaiken sen, mitä ihminen on koskaan saavuttanut - todellista jumalten työtä.
Poistuessaan vapaaehtoisesti ihminen ei ehdi kohdata maailmankaikkeuden muuta elämää ja älyä, jos sitä on olemassa. Jos odottelemme (liian?) kauan kenties kohtaamme toiset elämänmuodot. Lajimme käyttäytymismallit - erityisesti sen valtiaspopulaation Atlantin toisella puolella - tuntien on sittenkin parempi, että meitä ei opita tuntemaan tämän hetken tekojamme tekevinä raakalaisina, vaan lajina, joka halusi muuttua tähtienväliseksi pölyksi.
Kuvitelkaamme viimeisten sukupolvien ihmisiä, viimeistä sukupolvea, viimeisiä valojen sammuttajia. Kaiken päättymisen varmuus ja luopumisen jalous muuttaa sen hetkiset elämykset ylivertaisen rikkaiksi. Niiden kuviteltukin kokeminen luo yliaikaisen tunteen.
On vaikeaa löytää mitään järkevää perustetta sille, miksi tätä ajatusta ei pitäisi toteuttaa, kysymys onkin siitä, milloin? Kollektiivisen tietoisuuden muodostuminen saattaa ja saakin kestää yhden tai kaksi pian kohdattavan milleniumin jälkeistä milleniumia. Yhteisen tietoisuuden tavoittaminen yhden kerran riittää. Kun viimeinenkin nainen ja mies jättää lisääntymiskäskyn täyttämättä, on koettu lajimme hienoin hetki. Tämä hyvyyden teko on enemmän, kuin mikään sitä ennen. Lajin kuolemisen myötä tavoitamme ikuisuuden.
Kirjoittaja on professori Kuopion yliopistossa,
opetusalanaan kliininen fysiologia ja isotooppilääketiede.
Linkola ja monet muut ovat esittäneet, että väestönkasvun pysäyttäminen ei riitä - tavoitteeksi on asetettava väkiluvun pienentäminen. Äärimmillään on esitetty vaatimus ihmisen itsensä toimesta tapahtuvasta vapaaehtoisesta lajin lopettamisesta (The Economist: Sui Genocide, joulu 1998). Teollistuneiden maiden naiset ovat käytännössä jo astuneet ensimmäiset askeleet tällä tiellä. Väestön uusiutumisen nettoluku (yhden naisen keskimäärin jälkeensä jättämien naisten määrä) on EU:ssa jo pitkään ollut miinuksella. Kolme naista jättää jälkeensä kaksi naista. VHMT eli Voluntary Human Extinction Movement on alkanut!
Ihminen nykyisine vaatimuksineen voi elää vain kuorimalla Äiti Maan luuta myöten. Muille lajeille ei jää kypenenkään vertaa. Vain lajimme poistuminen - arvokkaasti ja vapaaehtoisesti - on looginen ratkaisu. Miksi tosiaankaan on oltava seuraava sukupolvi? Lasten ja lastenlasten tuottaminen ei ole mielemme valinta ja ohje, vaan geeniemme antama käsky. Siinä mielessä vapausasteemme on sama kuin alkeellisimmilla yksisoluisilla.
On varmaa, että ihmisen historia päättyy. Ainoastaan sen ajankohta on salaisuus. Mikäli jätämme asian luonnon ja ihmisluonnon itsensä tehtäväksi, loppu on surkeaa uikutusta. Viimeistään laajeneva aurinko polttaa maapallon kitkuiseksi kiveksi. Pieni joukko voi paeta etsimään, Aniaran tavoin, uutta asuinsijaa uusista tähdistä, mutta kyseessä on enintään vääjäämättömän lopun viivästäminen, ei sen estäminen. Loppuna voi olla vain tuhoutuminen joko äärimmäisen painovoiman puristuksessa tai täydellisen entropian jäätävässä tyhjyydessä.
Ihmislajin vapaaehtoinen poistuminen elämän näyttämöltä olisi aidosti hengen voitto aineesta. Tahtomme olisi edes yhden kerran geeniemme tahtoa vahvempi.
Tämänhetkisen tietämyksen valossa maailmankaikkeudessa on vain maapallomme, missä on kehittynyt älyllistä elämää. Jos me poistuisimme, muille lajeille voisi jäädä aikaa kehittää yhtä korkea kulttuuri (sosiaaliset hyönteiset? delfiinit?) ilman vihaamme ja hävittämisvimmaamme. Näillä uusilla lajeilla on ehkä kerran kyky avata jonnekin aurinkokunnan nurkkaan kätkemämme viimeinen viesti: "Vapautimme maapallon lajistamme, jotta teillä olisi tilaa." Tämä teko, uhri, ylittäisi hyvyydessään kaiken sen, mitä ihminen on koskaan saavuttanut - todellista jumalten työtä.
Poistuessaan vapaaehtoisesti ihminen ei ehdi kohdata maailmankaikkeuden muuta elämää ja älyä, jos sitä on olemassa. Jos odottelemme (liian?) kauan kenties kohtaamme toiset elämänmuodot. Lajimme käyttäytymismallit - erityisesti sen valtiaspopulaation Atlantin toisella puolella - tuntien on sittenkin parempi, että meitä ei opita tuntemaan tämän hetken tekojamme tekevinä raakalaisina, vaan lajina, joka halusi muuttua tähtienväliseksi pölyksi.
Kuvitelkaamme viimeisten sukupolvien ihmisiä, viimeistä sukupolvea, viimeisiä valojen sammuttajia. Kaiken päättymisen varmuus ja luopumisen jalous muuttaa sen hetkiset elämykset ylivertaisen rikkaiksi. Niiden kuviteltukin kokeminen luo yliaikaisen tunteen.
On vaikeaa löytää mitään järkevää perustetta sille, miksi tätä ajatusta ei pitäisi toteuttaa, kysymys onkin siitä, milloin? Kollektiivisen tietoisuuden muodostuminen saattaa ja saakin kestää yhden tai kaksi pian kohdattavan milleniumin jälkeistä milleniumia. Yhteisen tietoisuuden tavoittaminen yhden kerran riittää. Kun viimeinenkin nainen ja mies jättää lisääntymiskäskyn täyttämättä, on koettu lajimme hienoin hetki. Tämä hyvyyden teko on enemmän, kuin mikään sitä ennen. Lajin kuolemisen myötä tavoitamme ikuisuuden.
Kirjoittaja on professori Kuopion yliopistossa,
opetusalanaan kliininen fysiologia ja isotooppilääketiede.