Artikkelit
Oikea priorisoija on potilas itse
04.10.2002, Helsingin Sanomat
Hoitohenkilökunnan ja poliittisen päättäjän lisäksi myös potilaan itsensä on harkittava, milloin lähtee apua etsimään. Ei pidä hakea lääketieteestä apua ongelmiin, joita lääketiede ei voi ratkaista.
Oikea priorisoija on potilas itse
Kauan asiantuntijoiden tiedossa olleet terveydenhuollon rahoitusongelmat ovat tulleet julki - eduskuntavaaleihin valmistautuvien ehdokkaiden ja puolueiden kannalta puoli vuotta liian aikaisin. Poliittisilla päättäjillä ja asiantuntijoilla on eri näkemys siitä, mitä pitää tehdä. Rahaa ei saisi kulua veronmaksukykyä ja –halua enempää eikä ketään sairasta saisi jättää hoitamatta.
Neuvoksi on ehdotettu priorisointia eli potilaiden asettamista järjestykseen joko kiireellisyyden, hoidon tehokkuuden tai jonkin muun luokittelun perusteella. Ongelma on siinä, että jokainen hoitojärjestelmään (vastaanotolle, poliklinikalle) tuleva on arvioitava. Ovelta käännyttäminen johtaa oikeudenkäyntiin. Arviointi voi imaista potilaan tutkimus- ja hoitoautomaattiin, jossa lopputulos on vaikeasti ennakoitavissa, ei aina vastaa potilaan toivomuksia ja on joka tapauksessa hyvin kallis. Tutkimus- ja hoitoautomaatissa toimivilla on opittu logiikka, jonka avulla pyritään mahdollisimman suuren hyvän tuottamiseen, kukin siltä osalta, missä sattuu automaatissa toimimaan. Kokonaisuutta ei kyetä hahmottamaan, eikä se ole aina edes mahdollista.
Priorisointi voidaan tehdä vasta sitten, kun tuo automaatti on jauhanut loppuun. Potilas on joko tyytyväinen tai tyytymätön – pahimmillaan huonommassa kunnossa, kuin ennen astumistaan automaattiin. Vaatimus siitä, että terveydenhuollon asiantuntijoiden tulee priorisoida potilaita on samaa, kuin yrittää työntää narulla rekeä.
Oikea priorisoija on potilas itse. Hänen tulee pysähtyä kotiovellaan ja miettiä, onko minun todellakin lähdettävä hakemaan apua terveydenhuollosta. Onko ongelmani yksinäisyys, rahattomuus, asunnottomuus, rakkaudettomuus, välinpitämättömyys, liikunnan puute, tupakointi, alkoholi, avioero, ylipaino tai mikä tahansa muu kymmenistä sosio-ekonomisista ja omilla valinnoillani aiheuttamistani ongelmista? Vai onko minulla todellakin sellainen oire tai vika, jossa on kokemukseni ja tietoni mukaan mahdollista saada apua lääketieteen avulla?
Kun tämä harkinta ja ajattelu on käyty läpi, voi melkoinen osa terveyspalvelujen käyttäjiä irrottaa kätensä kotioven kahvasta ja vaikka soittaa jollekin kaverille ja pyytää lenkkikaveriksi. Tällöin he, joilla on ihan aidosti tutkimuksen ja hoidon tarve, pääsevät nopeammin avun ääreen ja kaikki ovat tyytyväisiä.
Täydellistä tasa-arvoa, onnea tai edes terveyttä ei ole mahdollista saavuttaa todellisessa elämässä. Kyse on aina siitä, että pystyy oman elämänsä eväistä löytämään mielihyvän ja onnen pipanoita, tyytymään kohtuullisuuteen.
Esko Länsimies
Kuopio
Kauan asiantuntijoiden tiedossa olleet terveydenhuollon rahoitusongelmat ovat tulleet julki - eduskuntavaaleihin valmistautuvien ehdokkaiden ja puolueiden kannalta puoli vuotta liian aikaisin. Poliittisilla päättäjillä ja asiantuntijoilla on eri näkemys siitä, mitä pitää tehdä. Rahaa ei saisi kulua veronmaksukykyä ja –halua enempää eikä ketään sairasta saisi jättää hoitamatta.
Neuvoksi on ehdotettu priorisointia eli potilaiden asettamista järjestykseen joko kiireellisyyden, hoidon tehokkuuden tai jonkin muun luokittelun perusteella. Ongelma on siinä, että jokainen hoitojärjestelmään (vastaanotolle, poliklinikalle) tuleva on arvioitava. Ovelta käännyttäminen johtaa oikeudenkäyntiin. Arviointi voi imaista potilaan tutkimus- ja hoitoautomaattiin, jossa lopputulos on vaikeasti ennakoitavissa, ei aina vastaa potilaan toivomuksia ja on joka tapauksessa hyvin kallis. Tutkimus- ja hoitoautomaatissa toimivilla on opittu logiikka, jonka avulla pyritään mahdollisimman suuren hyvän tuottamiseen, kukin siltä osalta, missä sattuu automaatissa toimimaan. Kokonaisuutta ei kyetä hahmottamaan, eikä se ole aina edes mahdollista.
Priorisointi voidaan tehdä vasta sitten, kun tuo automaatti on jauhanut loppuun. Potilas on joko tyytyväinen tai tyytymätön – pahimmillaan huonommassa kunnossa, kuin ennen astumistaan automaattiin. Vaatimus siitä, että terveydenhuollon asiantuntijoiden tulee priorisoida potilaita on samaa, kuin yrittää työntää narulla rekeä.
Oikea priorisoija on potilas itse. Hänen tulee pysähtyä kotiovellaan ja miettiä, onko minun todellakin lähdettävä hakemaan apua terveydenhuollosta. Onko ongelmani yksinäisyys, rahattomuus, asunnottomuus, rakkaudettomuus, välinpitämättömyys, liikunnan puute, tupakointi, alkoholi, avioero, ylipaino tai mikä tahansa muu kymmenistä sosio-ekonomisista ja omilla valinnoillani aiheuttamistani ongelmista? Vai onko minulla todellakin sellainen oire tai vika, jossa on kokemukseni ja tietoni mukaan mahdollista saada apua lääketieteen avulla?
Kun tämä harkinta ja ajattelu on käyty läpi, voi melkoinen osa terveyspalvelujen käyttäjiä irrottaa kätensä kotioven kahvasta ja vaikka soittaa jollekin kaverille ja pyytää lenkkikaveriksi. Tällöin he, joilla on ihan aidosti tutkimuksen ja hoidon tarve, pääsevät nopeammin avun ääreen ja kaikki ovat tyytyväisiä.
Täydellistä tasa-arvoa, onnea tai edes terveyttä ei ole mahdollista saavuttaa todellisessa elämässä. Kyse on aina siitä, että pystyy oman elämänsä eväistä löytämään mielihyvän ja onnen pipanoita, tyytymään kohtuullisuuteen.
Esko Länsimies
Kuopio