Artikkelit
Sairaanhoidossa nähtävä potilaan kokonaistilanne
13.03.2004, Helsingin Sanomat, 13.03.2004
Mielipide-kirjoitus hoitotakuu-ajattelun aiheuttamasta vääristymästä. Potilas on enemmän kuin diagnoosi tai hoitoprosessi. Parempi olisi antaa terveydenhoito-otganisaatiolle takaisin säästötalkoissa imuroidut miljardit.
Sairaanhoidossa nähtävä potilaan kokonaistilanne
Suomen terveydenhuollon etevimmät asiantuntijat pyrkivät parhaimmillaan määrittelelmään ja yhtenäistämään eri sairauksien hoitotakuun käynnistymisen kynnykset.
Tavoitteena on, että annettiinpa kansalaiselle missä päin Suomea tai erikoissairaanhoitojärjestelmää tahansa tietty diagnoosi, niin kansalaiselle tulee subjektiivinen oikeus hoidon saamiseen tietyn ajan kuluessa asuinkunnan piikkiin.
Kyseessä on eräänlainen positiivinen priorisointi: näillä ja näillä ominaisuuksilla varustettuna potilas on priorisoitu saamaan käyvän hoidon. Tässä suhteessa negatiivinen priorisointi tarkoittaa, että mikäli nämä ja nämä kriteerit eivät täyty, potilas syrjäytyy, hän ei ole "hoitotakuun" piiriss, hänen jononsa ei etene.
Tästä sairaus - diagnoosi - keskeisestä ajattelusta tulisi päästä yksilön kokonaisuuden huomioon ottavaan ajatteluun.
Kroonisen oiretilan aiheuttama haitta ei ole vain yhden diagnoosin tai patofysiologisen ketjun määrittämä. Tila määrittyy ikääntymiseen ja kroonisiin sairauksiin liittyvien biologisten ja ei-biologisten tekijöiden sotkuiseksi vyyhdeksi.
Yhden tekijän etsimisen tai yhteen tekijään takertumisen myötä voi seurauksena olla hoitoyritys turhan varovaisesti, liian voimakkaasti tai hoito kohdistuu aivan väärään seikkaan.
On päästävä laaja-alaiseen ja yksilölliseen lähestymistapaan. Se edellyttää potilaan kuuntelemista avoimin korvin ja sydämin, keskeyttämättä.
Kun tämä yksilöllisyys on tunnistettu, voidaan miettiä, onko "hoitotakuun antava spesifinen diagnoosi" sellainen, johonka saadun hoidon jälkeen kansalaisen perimmäiset ongelmat poistuvat?
Mikä oli se haitta, joka johti hakeutumiseen erikoissairaanhoitoon? Mitä toiveita ja odotuksia kansalaisella on? Mitkä ovat hänen sosiaaliset ja muut ei-biologiset ominaisuutensa ja tavoitteensa elämässään?
Minun mielestäni parempi keino olisi antaa hyvin toimivalle terveydenhoitojärjestelmällemme takaisin osa siitä vajeesta, joka syntyi 1990-luvun "säästötalkoissa." Kun tämä 1 - 2 miljardin euron vuotuinen lisäpanos on mahdollistanut patoutumien purkamisen, ei nyt kaavaillun kaltaista "hoitotakuuta" enää tarvita.
Määriteltiinpä takuun kriteerit miten tahansa, seurauksena on kaavamaisia toimenpiteitä ja negatiivisesta priorisoinnista koituvia haittoja. Ihmiset ovat sairaita, he eivät ole sairausdiagnoosien kantajia.
Esko Länsimies
Kuopio
Suomen terveydenhuollon etevimmät asiantuntijat pyrkivät parhaimmillaan määrittelelmään ja yhtenäistämään eri sairauksien hoitotakuun käynnistymisen kynnykset.
Tavoitteena on, että annettiinpa kansalaiselle missä päin Suomea tai erikoissairaanhoitojärjestelmää tahansa tietty diagnoosi, niin kansalaiselle tulee subjektiivinen oikeus hoidon saamiseen tietyn ajan kuluessa asuinkunnan piikkiin.
Kyseessä on eräänlainen positiivinen priorisointi: näillä ja näillä ominaisuuksilla varustettuna potilas on priorisoitu saamaan käyvän hoidon. Tässä suhteessa negatiivinen priorisointi tarkoittaa, että mikäli nämä ja nämä kriteerit eivät täyty, potilas syrjäytyy, hän ei ole "hoitotakuun" piiriss, hänen jononsa ei etene.
Tästä sairaus - diagnoosi - keskeisestä ajattelusta tulisi päästä yksilön kokonaisuuden huomioon ottavaan ajatteluun.
Kroonisen oiretilan aiheuttama haitta ei ole vain yhden diagnoosin tai patofysiologisen ketjun määrittämä. Tila määrittyy ikääntymiseen ja kroonisiin sairauksiin liittyvien biologisten ja ei-biologisten tekijöiden sotkuiseksi vyyhdeksi.
Yhden tekijän etsimisen tai yhteen tekijään takertumisen myötä voi seurauksena olla hoitoyritys turhan varovaisesti, liian voimakkaasti tai hoito kohdistuu aivan väärään seikkaan.
On päästävä laaja-alaiseen ja yksilölliseen lähestymistapaan. Se edellyttää potilaan kuuntelemista avoimin korvin ja sydämin, keskeyttämättä.
Kun tämä yksilöllisyys on tunnistettu, voidaan miettiä, onko "hoitotakuun antava spesifinen diagnoosi" sellainen, johonka saadun hoidon jälkeen kansalaisen perimmäiset ongelmat poistuvat?
Mikä oli se haitta, joka johti hakeutumiseen erikoissairaanhoitoon? Mitä toiveita ja odotuksia kansalaisella on? Mitkä ovat hänen sosiaaliset ja muut ei-biologiset ominaisuutensa ja tavoitteensa elämässään?
Minun mielestäni parempi keino olisi antaa hyvin toimivalle terveydenhoitojärjestelmällemme takaisin osa siitä vajeesta, joka syntyi 1990-luvun "säästötalkoissa." Kun tämä 1 - 2 miljardin euron vuotuinen lisäpanos on mahdollistanut patoutumien purkamisen, ei nyt kaavaillun kaltaista "hoitotakuuta" enää tarvita.
Määriteltiinpä takuun kriteerit miten tahansa, seurauksena on kaavamaisia toimenpiteitä ja negatiivisesta priorisoinnista koituvia haittoja. Ihmiset ovat sairaita, he eivät ole sairausdiagnoosien kantajia.
Esko Länsimies
Kuopio