Etusivu   Esittely   Julkaisuluettelo   Artikkelit   Palaute  

Artikkelit

Ajatuksia sairauden, vammaisuuden ja kuoleman kokemisesta
01.01.1982, Vammaistyön opas (toim. veli Timoteus), Kustannus Bysantti, 22-25
Elämän vaikeiden asioiden työstämisessä käytetty tunneprosessi.

Ajatuksia sairauden, vammaisuuden ja kuoleman kokemisesta.

Ihminen on koko ajan ymp√§rist√∂ns√§ antamien √§rsykkeiden ja sis√§isen maailmansa vuorovaikutuksen kohteena. √Ąrsykkeet, muutokset ymp√§rist√∂ss√§ v√§littyv√§t tietoisuuteemme aistien avulla ja aiheuttavat elimist√∂ss√§ vasteen, jonka laatua ja voimakkuutta s√§√§telee keskushermostomme tajuinen ja tahdosta riippumaton osa. Korkein tietoisuutemme, √§lymme vaikuttaa t√§h√§n √Ąrsyke-S√§√§tely-Vaste-ketjuun. Vaste voi olla kolmenlainen:

- viha, suuttumus, taistelu
- pelko, pako, alistuminen
- ahdistus, tuskaisuus, masennus.

Kullakin vastetyypillä on ominainen, toisistaan poikkeava hermostollinen välittäjäainemekanisminsa. Tähän vastetyyppiin vaikuttaa ihmisen ikä, sukupuoli, perimä, ympäristön muovaama elämänkokemus, terveydentila, muut tekijät (esim. uskonnollinen näkemys). Vaste ei siis ole koko ihmisen elämän vakio, vaan vaihtelee. Mikäli tarkastellaan ympäristön sosiaalisten ja ekonomisten kuormien aiheuttamia mielialan sairaalloisia vasteita, voidaan ne voimakkuudeltaan vähäisimmistä vaikeimpiin luokitella esimerkiksi seuraavasti:

- ristiriita, ratkaisua ei löydy, masennus
- lisääntynyt sisäinen jännitys, tuskaisuus / vihamielisyys
- ristiriitojen muuttuminen oireeksi, taantuminen
- epäspesifinen sairaus (päänsärky, pahoinvointi, unettomuus)
- spesifinen sairaus (astma, ohutsuolihaavauma, jne.).

Tietoisuus omasta tai läheisen sairaudesta / vammasta on tietoisuudellemme hyvin voimakas ärsyke, tilanteen muutos. Kun vakavasti sairastuvia ihmisiä on haastateltu sairaalapsykologien ja sairaalateologien toimesta, on voitu löytää erilaisia vaiheita sopeutumisessa sairauteen tai vammautumiseen. Myös esimerkiksi vammautuneen lapsen syntymisen yhteydessä omaisten reaktiot näyttävät seuraavan tätä "portaikkoa" tilanteen hyväksymiseen asti.

1. vaihe, kieltämien ja eristäytyminen
Ensimmäinen reaktio kuolemaan johtavan taudin tai vakavan vammautumisen kohdatessa on järkytys. Tämän jälkeen seuraa voimakas todellisuuden kieltäminen. Ajan kuluessa kieltäminen ja hyväksyminen (tiedostaminen) vuorottelevat. Kunkin hetkinen tilanne saattaa vaihdella sen mukaan mikä on potilaan kanssa olevan henkilön asenne sairauteen ja kuolemaan. Mikäli potilas vaistoaa keskustelukumppanin pelkäävän, kammoavan, tilannetta, potilas puhuu paranemisestaan. Mikäli omainen tai hoitohenkilökuntaan kuuluva pystyy keskustelemaan näistä asioista pelkäämättä, potilas uskoutuu ja puhuu avoimesti.

2. vaihe, viha
Kun sairauden tai vammaisuuden todellisuus on selvinnyt, tulee esiin viha. Tämä voi kohdistua sairaalaa, hoitavaa henkilökuntaan, lääkäreitä, omaisia, Jumalaa, mitä tahansa kohtaan. Mahdollista on myös puolison tai hänen sukunsa syyttely esimerkiksi vammaisen lapsen syntyessä jne. Tällaisessa tilanteessa on tärkeää suvaita ja ymmärtää tämä vihareaktio. Meidän tulee voida osoittaa arvostavamme potilasta tai vammautunutta hänen reaktiostaan huolimatta. Yleensä viha sammuu ja häviää paljastaen mikä on hyvää ja kypsää. Jatkuvaa kaunaa ja vihaa kantava ihminen on onnettomin, oli hän sitten itse potilas tai hänen läheisensä. Heidän kohdallaan on joskus mahdotonta antaa lääketieteellistä apua, silloin rukouksesta ja esirukouksesta voi olla apua.

3. vaihe, kaupankäynti
Väistämättömän tunnustamisen ja vihan jälkeen halutaan usein ostaa aikaa, parannusta. Usein piilotajuiset syyllisyyden tunteet ja väärät luulot sairauden rangaistuksen kaltaisuudesta aiheuttavat sen, että potilas lupaa korvata aikaisempia tekemisiään, tekemättä jättämisiään (käydä kirkossa jne). Yleisimmin kauppaa halutaan käydä Jumalan kanssa. Kuinka paljon nämä uskomukset ovat perua synti-rangaistus, teot-pelastautuminen-dualismista, jää tässä yhteydessä vastaamatta. Varmasti suuri määrä maallista hyvää on siirtynyt lääkäreille, kirkkokunnille ja puoskareille kuolemanpelon vuoksi, inhimillisinä lunnasrahoina toivosta.

4. vaihe, masennus
Masennus ilmenee kahdella tavalla, kahdessa vaiheessa. Ensimmäinen on reaktiivinen masennus ja toinen on kuolemaan valmistava masennus.

Reaktiivinen masennus johtuu menettämisen tuskasta. Monasti potilas masentuu aivan tavallisten, arkipäiväisten, jopa mitättömien asioiden menettämisestä. Myös syyllisyyden tunto jonkin asian laiminlyönnistä voi olla raskasta. Potilasta voidaan auttaa hoitamalla näitä asioita kuntoon, kohottamalla aktiivisesti hänen mielialaansa, kiinnittämällä potilaan huomio oleellisiin asioihin, pois epäoleellisista. Keskusteleminen potilaan kanssa auttaa yleensä tässä masennuksen muodossa.

Toinen muoto, kuolemaan valmistava masennus, auttaa potilasta kestämään sen tunteen, jota väistämätön menettäminen aiheuttaa. Potilas tietää luopuvansa rakkaistaan, kaikesta siitä, mikä hänelle on ollut kaunista ja arvokasta. Tässä vaiheessa potilaan monisanainen ja iloinen ilahduttaminen ei ole viisasta. Yleensä hiljaisuus, läsnäolo ja kosketus auttavat eniten. Tässä vaiheessa myös uskonnon ja tuonpuoleisen elämän merkitys kasvaa. Potilaalle on tärkeämpää tuleva kuin mennyt. Myös omaisten asenne on tässä vaiheessa tärkeä, on opittava hyväksymään potilaan asteittainen luopuminen.

5. vaihe, hyväksyminen
Hyväksyminen on viimeinen, lopullinen vaihe surutyöstä. Tämä ei aina ennätä tapahtua, mikäli sairaus on nopeasti etenevä. Potilaalla ei oikeastaan enää ole kiihkeitä tunne-elämyksiä, vain elämänpiirin pienentymistä ja luopuminen. Maailman meno, jopa lähipiirin asiat eivät enää kiinnosta. Tärkeää on kuitenkin, että potilaalla on tietoisuus, että hän ei ole hyljätty, vaikka onkin ja haluaakin olla yksin. Tietoisuus läheisen läsnäolosta ja läheisen tieto, että potilas on läsnäolosta tietoinen, sisältää paljon. Tämä vaihe voi olla syvästi kypsyttävää sille, joka pääsee saattamaan läheisensä portille. Myös itsensä kypsästi hyväksyvä vammainen on läheisilleen monella tavalla opettava, esikuva.

Viimeisen vaiheen tietäminen ja kunnioittaminen on valitettavasti usein vaikeaa sairaalassa. Nykyaika on tehnyt kuolemastakin instituution, laitoksen tehtävän. Viime aikoina on kuitenkin ilahduttavasti todettavissa merkkejä siitä, että elämän kunnioittamisen rinnalle on tullut elämään oleellisesti kuuluva kuoleman, kuolemisen kunnioittaminen.

Myös vammautumisen yhteydessä tai vammaisen lapsen syntymisen yhteydessä on hyväksyminen edellytys inhimillisesti arvokkaaseen elämään, oli se sitten tehoyhteiskunnan silmin kuinka tuottamatonta tahansa.

Vasta kun vammainen tai hänen omaisensa pystyvät vihaa tai masennusta tuntematta hyväksymään itsensä on läheisillä ja yhteiskunnalla mahdollisuus auttaa jäljellä olevien kykyjen mukaiseen täysipainoiseen elämään.

Vammautumattomuus, terveys, ei ole onnellisen elämän tae tai edellytys, vammautuneisuus toisaalta ei ole este onnellisuuden saavuttamiselle tai täyteläiselle elämälle.

ESKO L√ĄNSIMIES
© Esko Lšnsimies | KšvijŲitš 26869 kpl | Sivun latausaika: 0.002 sek (2.097 ms)