Artikkelit

Esko Länsimies: Nuoriso ja isänmaa

Tuskin mikään kysymys on aina ollut niin keskustelua herättävä kuin vanhempien ja nuorten suhde sekä nuorison turmeltuneisuus. Vanhemmat sanovat nuoria ihanteettomiksi, laiskoiksi ja epäkohteliaiksi ja nuoriso sanoo vanhempiaan vanhoillisiksi, kaavoihin kangistuneiksi, nuorisoa ymmärtämättömiksi. Nuoriso puolustautuu väitteeseen ihanteettomuudesta tavallisesti sanomalla: "mutta ettehän te ole antaneet meille ihanteita".

Nuoret miehet, tämä ei ole totta. He ovat antaneet meille isänmaan ja samalla isänmaallisuuden. - Niin, nyt tuo rupeaa tunteilemaan isänmaasta niinkuin jotain tietäisikin, sanotte. Tietenkään en ole ollut sodissa mukana enkä ole ollut rakentamassa isänmaata, mutta haluaisin lausua ajatuksia, joita sanat isänmaa ja isänmaallisuus minussa herättävät ja joiden uskon olevan myös nuorten ajatuksia.

Isänmaallisuus on nimenomaan juuri nuorison aate ja ihanne. Isämme ja myös äitimme olivat nuoria kuten me nyt lähtiessään sotaan ja siellä he saivat sen hengen, joka on ollut heillä selkärankana heidän työssään isänmaan jälleenrakentamisessa. Isänmaa tarjoaa kiihkeästi elävälle, tuntevalle ja toimivalle nuorelle sen taistelukentän, jolla hän voi mitellä voimiaan. Mutta ketä vastaan, miten ja miksi? Vastustaja on hän itse. Työ, varusmiespalvelu, koulutehtävät on helpompi suorittaa, jos hän katsoo niiden täyttämisen velvollisuudekseen, jonka suorittaminen on kerran hyödyttävä isänmaata. Tällöin hän saa isänmaastaan voimaa itsensä voittamiseen. Se vaikutin, minkä vuoksi hän kiintyy isänmaahan ja ottaa sen palvelemisen vakaumuksekseen on mielestäni paradoksaalisesti työ. Isien suorittama työ vapaussodassa, heidän työnsä maailmansotien välisenä aikana lujittaessaan Suomen kansan yhtenäiseksi kokonaisuudeksi, että se kykeni kahdessa sodassa jälleen työn avulla antamaan meille isänmaan ja että me vuorostamme tekisimme työtä sen hyväksi.

Isänmaallisuuden tulisi näkyä myös ihmisten välisissä suhteissa. Tämän hetken isänmaatamme hoitavat ihmiset ovat aatteissa ja ihanteissa väsyneet, tuntuu kuin he olisivat puhaltaneet isänmaallisuutensa ja intonsa jo nuoruudessaan. Näiden tilalle he ovat omaksuneet itsekkyyden, joka räikeimpänä esiintyy ryhmäitsekkyytenä. Mutta itsekkyys ei ole isänmaallisuutta. Ei millään ryhmittymällä ole monopolia maahamme, sillä isänmaa on koko kansakunnan omaisuutta. Meidän nuorten on tämä opittava ymmärtämään. Vanhempamme ovat pian työnsä tehneet. Me saamme ohjakset käsiimme ja samalla vastuun maastamme. Me olemme kypsiä tähän tehtävään kun muistamme, että kukin paikallaan, kukin kohdassaan on maansa muuri nyt, myös rauhan töissä.

Kuinka sitten voimme kehittyä huomaamaan isänmaamme parhaan ja oppia hoitamaan maamme asioita? Dlemalla itsenäisiä ja rohkeita. Ei mikään ole helpompaa kuin mennä illalla ulos kävelemään, velttoilla palveluksessa, tehdä ystävien tahdon mukaan. Mutta olla oma itsensä, toteuttaa omaa vakaumustaan, kulkea vastavirtaan massasta välittämättä on jo vaikeampaa ja vaatii naisia ja miehiä, jotka ovat itsenäsiä ja rohkeita ja joilla on vakaumuksena isänmaan palveleminen. Olkaamme me tätä tulevaa sukupolvea, joka uskaltaa elää realiteettien maailmassa eikä katso taaksepäin ja muistele menneiden aikojen menestyksiä. Suomi on aina ylpeillyt suvaitsevaisuudellaan, mutta olemmeko todella niin suvaitsevaisia kuin voisi olla mahdollista? Mutta eikö esimerkiksi nykyisessä poliittisessa elämässämme ole vallalla mitä suurin suvaitsemattomuus. Tällainen ei ole isänmaallisuutta. On oltava vain yksi päämäärä ja yksi keino sen saavuttamiseksi: Isänmaan paras ja keinona isänmaallisuus eikä mitään ryhmäsuvaitsemattomuutta vaan kaikkien on muutettava katseittensa suunta toisistaan ylöspäin, kohti maamme parasta.

Isänmaahan liittyy olennaisena vapaus. Ajatus ten, sanan, tekojen ja valinnan vapaus. Mutta vapaus on vaarallinen olotila. Vanhemmat antavat lapselleen vapauden viettää aikaansa miten tämä haluaa, ja mikä on tulos: jälleen yhden nuoren tuhoutuminen, ellei tämä huomaa itse kehityksensä suuntaa ja muuta itseään. Vapaus on siis vastuuta. Vanhempamme tunsivat tämän ja uhrasivat nuoruutensa .ja monet henkensäkin tuntiessaan vas- tuun vapaudekseen. Me olemme mielestämme vapaita tehdessämme mitä haluamme, mutta mitä me haluamme? Emmeköhän vain sitä, mitä ystävämme ovat meille kehuneet ja mistä olemme kuulleet puhuttavan. Me olemme itsellemme vastuussa vapaudestamme, emme vanhemmillemme, esimiehillemme; opettajillemme. On vapautta säilyttää henkensä ja ruumiinsa puhtaana, ei ole vapautta saastuttaa niitä.

Sitten haluaisin ottaa esille kaksi sanaa: kauneus ja rakkaus. Ne ovat ehkä ne sanat, joista nuoriso on aina puhunut eniten. Mutta mikä on kauneutta? Ei yksinomaan ruumiillinen kauneus, vaan se että pystyy rakastamaan ja olemaan rakkauden kohteena. Mielestäni paras esimerkki tällaisesta on luonto. Kävellessämme keväällä pitkin kuraista maantietä molemmilla puolillamme näemme lehdettömät puut, jotka kuitenkin ovat elämää ja rakkautta niin täynnä, että pystymme aistimaan sen ihollamme, sieraimillamme, korvillamme. Syksyllä lehtien hävitessä taas kuolema, joka on niin täynnä rakkautta sitä voimaa kohtaan, joka antoi lehdille elämän, joka kesti vain vähän aikaa, mutta jonka aikana ne saivat kokea elämisen onnen. Jokainen nuori, joka pystyy rakastamaan isänmaataan, sen luontoa, työtään, vanhempiaan, lähimmäistään on kaunis. Täten, olemalla hyviä me saamme kokea elämisen riemun, nauttia täällä olostamme ja lopulta kaikkea siunaten nukkua pois. Rakastaminen on toisen ymmärtämistä heidän vaikeuksissaan ja onnessaan.

Yleisesti tunnettu totuus on, että millainen on nuoriso nyt, sellainen on kansa huomenna. Vastuuta pakoileva, helppoa etsivä, epäitsenäinen nuoriso saattaa sukupolvessa tuhota isänmaansa. Sen sijaan vastuunsa tunteva, vapaasti ja rakentavasti ja itsenäisesti ajatteleva nuoriso on huomenna vapaa kansa, joka vie isänmaansa entistä suurempaan kukoistukseen. Nuoriso ei saa olla sellaista, joka aina ratkaisun eteen tullessaan vetää esiin ryhmän, kuppikunnan, nurkkapatriosmin kuten nykyisin vanhempien maailmassa niin usein tuntuu tapahtuvan, vaan sen on oltava avarakatseinen, koko kansan ja isänmaan etua ajatteleva.

Lopuksi tahtoisin sanoa meille kaikille yhteisesti erään asian, joka olkoon samalla esitykseni loppuponsi. Suurinta isänmaallisuutta ei ole yksinomaan taisteleminen ja kaatuminen isänmaan puolesta sodassa. Suurinta ja vaikeinta on myös elää ja rakentaa rauhan aikana isänmaatamme epäitsekkäästi, tulevaisuutta ajatellen, menneitä esiin kaivamatta, rakastamalla toinen toistamme, isänmaatamme Suomea ja Jumalaa.