Artikkelit
Onko dosenttilaitos kriisissä?
17.01.1988, Kukkonen 17/1988: 3
(ei kuvausta)
Onko dosenttilaitos kriisissä?
Tuomo Teittinen esitti tämän julkaisun palstoilla hieman kärjistetyn puheenvuoron dosenttilaitoksen kriisistä (Kukkonen 13/1988). Tulkitsen kirjoituksen keskustelun avaukseksi ja jatkan. Olen ollut Kuopio yliopiston kliinisen fysiologian dosenttina kymmenen vuoden ajan ja vastaan erikoisalani peruskoulutuksesta ja erikoislääkärikoulutuksesta. Lisäksi olen ollut "leipomassa" monia dosentteja. Pitäydyn puheenvuorossani vain lääkäridosenteissa, muiden osalta en asiaa tunne. Ja tällä hetkellä taitaa koko tuo dosentti-nimike olla hieman virnuilun kohteena, sillä oululainen "ortopologian dosentti" pääsi peräti illan pääuutisiin televisiossa. Mutta eipä taida nuo professoritkaan paljon korviaan lotkauttaa, vaikka Tarmo Mannista leivottiin professori, oikein virallisest! Mutta asiaan:
Yliopistollisten keskussairaaloiden seniorilääkäreiden virat ovat ainoita julkisen sektorin virkoja, joissa vaaditaan tieteellistä pätevyyttä muun pätevyyden lisäksi. Apulaisylilääkäri-osastoylilääkäri-ylilääkäri tasoisia virkoja hakevilla tulee olla todettu dosentin kelpoisuus. Esimerkiksi piispan, kenraalin, suurlähettilään tai kansliapäällikön ei tarvitse olla edes väitellyt! Dosentti saa erikoislääkärin virassa korkeampaa palkkaa kuin ei-dosentti vaikka kelpoisuusvaatimusta ei varsinaisesti olisikaan. Dosentin yksityisvastaanottotaksa on kolmanneksen korkeampi kuin ei-dosentin. Lääkärille on siis taloudellisesti edullista olla dosentti.
Lääkäridosentteja on nimitetty yhteensä yli 1000 kpl, ennätysvuonna 1985 peräti 85 kpl. Helsingin yliopisto on nimittänyt lähes puolet maamme lääkäridosenteista vaikka opiskelijoita HY:ssa on vain neljännes maamme medisiinareista. Opiskelijoiden määrä yhtä dosenttia kohden vaihtelee välillä 1.9 (HY) ja 6.3 (KY). Kuopion yliopistossa voisi siis olla kolminkertainen määrä dosentteja eikä HY:n suhdeluku vielä ylittyisi!
Dosenttien määrä on hyvin suuri, HY:ssa jopa kohtuuttoman suuri. Opettavat dosentit muitakin kuin lääketieteen opiskelijoita, he ohjaavat väitöskirjan tekijöitä ja yliopistoille siirtynyt erikoislääkärikoulutus tulee varmasti vaikuttamaan dosenttien tarpeeseen, mutta jonkinlaisesta määrällisestä kriisistä voidaan varmasti puhua.
Teittinen ehdottaa kahden dosenttikategorian käyttämistä: "opetusdosentit" ja "pätevyysdosentit". Minä ehdotan dosenttien nimittämistä määräajaksi, esimerkiksi viideksi vuodeksi. Tällöin ne, jotka tarvitsevat nimityksen vain tiettyä viranhakua varten, voivat jättää dosenttikauden siihen yhteen. Muiden dosenttien osalta kukin laitos ja klinikka joutuisi esittämään viiden vuoden välein perustelut jokaisen dosentin opetustarpeesta ja hänen antamastaan opetuksesta, tieteellisen työn ohjauksesta ja tieteellisestä aktiivisuudesta.
Tällainen viiden vuoden välein tapahtuva oman työn kriittinen tarkastelu olisi pelkästään hyödyllistä. Kun varttunut tutkija alkaa muuttua "virttyneeksi" tutkijaksi, tarjoaa määräaikaisuus elegantin tien siirtyä syrjään ilman narsistisia kriisejä.
Jos dosenttilaitos kestää määräaikaisuuden tai jopa saa uutta kiinteyttä, voimaa ja identiteettiä, niin mikään ei estä kokeilemasta määräaikaisuutta myös professorilaitokseen. Määräaikaisuus vähentäisi nykyistä virantäytön jähmeyttä ja mahdollinen valintavirhe olisi korjattavissa kauden päätyttyä.
Esko Länsimies
Tuomo Teittinen esitti tämän julkaisun palstoilla hieman kärjistetyn puheenvuoron dosenttilaitoksen kriisistä (Kukkonen 13/1988). Tulkitsen kirjoituksen keskustelun avaukseksi ja jatkan. Olen ollut Kuopio yliopiston kliinisen fysiologian dosenttina kymmenen vuoden ajan ja vastaan erikoisalani peruskoulutuksesta ja erikoislääkärikoulutuksesta. Lisäksi olen ollut "leipomassa" monia dosentteja. Pitäydyn puheenvuorossani vain lääkäridosenteissa, muiden osalta en asiaa tunne. Ja tällä hetkellä taitaa koko tuo dosentti-nimike olla hieman virnuilun kohteena, sillä oululainen "ortopologian dosentti" pääsi peräti illan pääuutisiin televisiossa. Mutta eipä taida nuo professoritkaan paljon korviaan lotkauttaa, vaikka Tarmo Mannista leivottiin professori, oikein virallisest! Mutta asiaan:
Yliopistollisten keskussairaaloiden seniorilääkäreiden virat ovat ainoita julkisen sektorin virkoja, joissa vaaditaan tieteellistä pätevyyttä muun pätevyyden lisäksi. Apulaisylilääkäri-osastoylilääkäri-ylilääkäri tasoisia virkoja hakevilla tulee olla todettu dosentin kelpoisuus. Esimerkiksi piispan, kenraalin, suurlähettilään tai kansliapäällikön ei tarvitse olla edes väitellyt! Dosentti saa erikoislääkärin virassa korkeampaa palkkaa kuin ei-dosentti vaikka kelpoisuusvaatimusta ei varsinaisesti olisikaan. Dosentin yksityisvastaanottotaksa on kolmanneksen korkeampi kuin ei-dosentin. Lääkärille on siis taloudellisesti edullista olla dosentti.
Lääkäridosentteja on nimitetty yhteensä yli 1000 kpl, ennätysvuonna 1985 peräti 85 kpl. Helsingin yliopisto on nimittänyt lähes puolet maamme lääkäridosenteista vaikka opiskelijoita HY:ssa on vain neljännes maamme medisiinareista. Opiskelijoiden määrä yhtä dosenttia kohden vaihtelee välillä 1.9 (HY) ja 6.3 (KY). Kuopion yliopistossa voisi siis olla kolminkertainen määrä dosentteja eikä HY:n suhdeluku vielä ylittyisi!
Dosenttien määrä on hyvin suuri, HY:ssa jopa kohtuuttoman suuri. Opettavat dosentit muitakin kuin lääketieteen opiskelijoita, he ohjaavat väitöskirjan tekijöitä ja yliopistoille siirtynyt erikoislääkärikoulutus tulee varmasti vaikuttamaan dosenttien tarpeeseen, mutta jonkinlaisesta määrällisestä kriisistä voidaan varmasti puhua.
Teittinen ehdottaa kahden dosenttikategorian käyttämistä: "opetusdosentit" ja "pätevyysdosentit". Minä ehdotan dosenttien nimittämistä määräajaksi, esimerkiksi viideksi vuodeksi. Tällöin ne, jotka tarvitsevat nimityksen vain tiettyä viranhakua varten, voivat jättää dosenttikauden siihen yhteen. Muiden dosenttien osalta kukin laitos ja klinikka joutuisi esittämään viiden vuoden välein perustelut jokaisen dosentin opetustarpeesta ja hänen antamastaan opetuksesta, tieteellisen työn ohjauksesta ja tieteellisestä aktiivisuudesta.
Tällainen viiden vuoden välein tapahtuva oman työn kriittinen tarkastelu olisi pelkästään hyödyllistä. Kun varttunut tutkija alkaa muuttua "virttyneeksi" tutkijaksi, tarjoaa määräaikaisuus elegantin tien siirtyä syrjään ilman narsistisia kriisejä.
Jos dosenttilaitos kestää määräaikaisuuden tai jopa saa uutta kiinteyttä, voimaa ja identiteettiä, niin mikään ei estä kokeilemasta määräaikaisuutta myös professorilaitokseen. Määräaikaisuus vähentäisi nykyistä virantäytön jähmeyttä ja mahdollinen valintavirhe olisi korjattavissa kauden päätyttyä.
Esko Länsimies