Artikkelit
Infarktipotilaan kliinis-fysiologiset tutkimukset lisääntyvät - paraneeko hoito?
10.10.1988, Dodecim 104: 559
(ei kuvausta)
Infarktipotilaan kliinis-fysiologiset tutkimukset lisääntyvät - paraneeko hoito?
GORE J T, GOLDBERG R J, ALBERT J S, DALEN J E: Arch Intern Med 147: 1729-1732, 1987
Terveydenhuollon tekniikan arviointi on alkamassa. Massachusettsissa on selvitelty 373 000 asukkaan sairaanhoitopiirissä infarktipotilaiden sairaalahoitoa vuosina 1975, 1978, 1981 ja 1984. Kunakin vuonna hoidettiin keskimäärin 800 infarktia tutkimusalueen akuutin hoidon sairaaloissa. Jälkikäteen selvitettiin erilaisten diagnostisten tutkimusten määrä potilasta kohden ja yritettiin analysoida, mistä diagnostisten toimenpiteiden valtaisa enentyminen johtui.
Kaikista tulkimuksista vain koronaariangiograrioiden määrä ei lisääntynyt. Esimerkiksi kliininen kuormituskoe tehtiin ensimmäisellä seurantavuonna vain yhdelle 763 infarktipotilaasta mutta vuonna 1984 jo lähes 300 kotiutetulle (40 %). Kaikkein eniten (joka toiselle kotiutetulle) tehtiin ejektiofraktion määrityksiä radionuklidiangiografian avulla. Vuonna 1975 kotiutettiin ilman mitään ei-invasiivista kliinisfysiologista tutkimusta 95 % potilaista; 1984 määrä oli vain 30 % Ja 22 %:lle tehtiin kolme tai neljä tutkimusta.
Vaikuttiko infarktin vaikeus tehtyjen kliinisfysiologisten tutkimusten määrään? Lyhyesti vastattuna ei. VUosina 1975 ja 1984 kokomplisoituneiksi arvioitiin kaksi infarktia kolmesta, eli infarktin laatu ei muuttunut kymmenen seurantavuoden aikana. Komplisoituneiden ja komplisoitumattomien infarktien ryhmissä tutkimusten määrät lisääntyivät samalla tavoin, paitsi että kliininen kuormituskoe tehtiin useammin komplisoitumattomassa ryhmässä ja keuhkovaltimon katetrointi useammin komplisoituneen infarktin yhteydessä.
Tutkijat arvioivat enentyneiden kliinisfysiolgisten tutkimusten maksavan koko Yhdysvaltain osalta noin 600 miljoonaa dollaria eli 12 mk/asukas/vuosi. Kuinka paljon paremmin infarktipotilaat sitten selviytyvät sairaalassa ja kotona lisääntyneiden tutkimusten ansiosta? Vain kliinisestä kuormituskokeesta on käytettävissä tutkittua tietoa. Sen mukaan potilaat on rasituskokeen avulla mahdollista ryhmitellä paremmin tuloksin tehokkuudeltaan erilaisten hoitojen ryhmiin. Muiden diagnostisten tutkimusten osalta ei panos-tuotosarviointeja ole tehty.
Meillä kliinisfyIsiologisten tutkiniusten käyttö lisääntyy samaan tahtiin, ehkä muutaman vuoden jäljessä. Jos varmojen infarktien kustannukset ovat 12 mk/asukas ja toinen mokoma tulee lisää epävarmojen infarktien tutkimuksesta, niin meilläkin käytetään pian noin sata miljoonaa markkaa vuodessa. Nyt tulisi panostaa terveydenhuollon tekniikan arviointiin: mihin käytämme hupenevat resurssit? Tutkimukseen panostamalla saamme takuulla suurimmat säästöt.
ESKO LÄNSIMIES
GORE J T, GOLDBERG R J, ALBERT J S, DALEN J E: Arch Intern Med 147: 1729-1732, 1987
Terveydenhuollon tekniikan arviointi on alkamassa. Massachusettsissa on selvitelty 373 000 asukkaan sairaanhoitopiirissä infarktipotilaiden sairaalahoitoa vuosina 1975, 1978, 1981 ja 1984. Kunakin vuonna hoidettiin keskimäärin 800 infarktia tutkimusalueen akuutin hoidon sairaaloissa. Jälkikäteen selvitettiin erilaisten diagnostisten tutkimusten määrä potilasta kohden ja yritettiin analysoida, mistä diagnostisten toimenpiteiden valtaisa enentyminen johtui.
Kaikista tulkimuksista vain koronaariangiograrioiden määrä ei lisääntynyt. Esimerkiksi kliininen kuormituskoe tehtiin ensimmäisellä seurantavuonna vain yhdelle 763 infarktipotilaasta mutta vuonna 1984 jo lähes 300 kotiutetulle (40 %). Kaikkein eniten (joka toiselle kotiutetulle) tehtiin ejektiofraktion määrityksiä radionuklidiangiografian avulla. Vuonna 1975 kotiutettiin ilman mitään ei-invasiivista kliinisfysiologista tutkimusta 95 % potilaista; 1984 määrä oli vain 30 % Ja 22 %:lle tehtiin kolme tai neljä tutkimusta.
Vaikuttiko infarktin vaikeus tehtyjen kliinisfysiologisten tutkimusten määrään? Lyhyesti vastattuna ei. VUosina 1975 ja 1984 kokomplisoituneiksi arvioitiin kaksi infarktia kolmesta, eli infarktin laatu ei muuttunut kymmenen seurantavuoden aikana. Komplisoituneiden ja komplisoitumattomien infarktien ryhmissä tutkimusten määrät lisääntyivät samalla tavoin, paitsi että kliininen kuormituskoe tehtiin useammin komplisoitumattomassa ryhmässä ja keuhkovaltimon katetrointi useammin komplisoituneen infarktin yhteydessä.
Tutkijat arvioivat enentyneiden kliinisfysiolgisten tutkimusten maksavan koko Yhdysvaltain osalta noin 600 miljoonaa dollaria eli 12 mk/asukas/vuosi. Kuinka paljon paremmin infarktipotilaat sitten selviytyvät sairaalassa ja kotona lisääntyneiden tutkimusten ansiosta? Vain kliinisestä kuormituskokeesta on käytettävissä tutkittua tietoa. Sen mukaan potilaat on rasituskokeen avulla mahdollista ryhmitellä paremmin tuloksin tehokkuudeltaan erilaisten hoitojen ryhmiin. Muiden diagnostisten tutkimusten osalta ei panos-tuotosarviointeja ole tehty.
Meillä kliinisfyIsiologisten tutkiniusten käyttö lisääntyy samaan tahtiin, ehkä muutaman vuoden jäljessä. Jos varmojen infarktien kustannukset ovat 12 mk/asukas ja toinen mokoma tulee lisää epävarmojen infarktien tutkimuksesta, niin meilläkin käytetään pian noin sata miljoonaa markkaa vuodessa. Nyt tulisi panostaa terveydenhuollon tekniikan arviointiin: mihin käytämme hupenevat resurssit? Tutkimukseen panostamalla saamme takuulla suurimmat säästöt.
ESKO LÄNSIMIES