Artikkelit
Löytövanhukset
12.05.1992, Savon Sanomat
TERVE! -palsta
Löytövanhukset
Ennen sosiaaliturvan nykyistä tasoa yksinäiset äidit saattoivat joutua jättämään lapsensa jonkin hyväksi tuntemansa ihmisen tai yhteisön huostaan. Tällaisen lapsen hoitaja sai usein ympäristön tuen ja arvostuksen laupeudentyöstään. Löytölapsi jäi kiitollisuuden velkaan hoitajalleen aikuiseksi vartuttuaan.
Nyt löytövanhuksista on muodostumassa ongelma. Yhdysvalloissa jätetään vuoden jokainen päivä 200 dementoitunutta vanhusta heitteille hoitolaitosten porteille tai kaupunkien kaduille harhailemaan. Taustalta löytyy taloudelliseen ahdinkoon joutunut perhe, joka lastensa opinnot rahoittaakseen ottaa vanhuksensa pois maksullisesta hoitopaikasta. Verovaroin ylläpidettyjä hoitopaikkoja ei siellä ole.
Muutaman viikon kuluttua perhe havaitsee, että vanhuksen hoito kotona on mahdotonta. Lähdetään automatkalle laajan mantereen toiselle puolelle - ja sopivassa tilaisuudessa jätetään hänet pois kyydistä.
Dementoitunut vanhus ei muista nimeään, osoitettaan eikä lastensa nimiä ja niin on ongelma ratkaistu omaisten kannalta.
Tällaisen heitteille jätetyn vanhuksen hoitamisen kipeä asia on, että kukaan hänen hoitajistaan ei näe työnsä "onnistuvan". Löytölasta hoidettaessa lapsen varttuminen ja kypsyminen toimii kiitoksena, vanhuksen kunto vain huononee ja lopputulos on aina kuolema.
Apua tarvitsevat siis vanhus, hänen omaisensa ja kaikki hoitajat. Kiitos ja palkinto pitää saada hyvin tehdystä työstä, siitä lämpimästä ihmissuhteesta, joka voi syntyä vanhuksen ja hoitajan välille tai siitä arvostuksesta, jota yhteiskunta osoittaa tätä työtä tekeville.
Palvelujärjestelmäämme ollaan keventämässä. Hoidon oikean porrastuksen avulla uskotaan ja voidaankin saada tuhansien miljoonien markkojen säästöjä.
On kuitenkin selkeästi todettava, että nuo säästöt eivät synny ilman uudenlaista ajattelua ja ilman panoksia. Jonkun on uhrauduttava noiden säästöjen saavuttamiseksi.
Kotona vanhukset, vammaiset ja dementoituneet selviytyvät kohtuullisesti, ryhmäkodeissa vielä kauemmin. Mutta näitä koteja on oltava, asunnot on suunniteltava monen ikäryhmän yhteiseen käyttöön sopiviksi.
Kotonaan tai ryhmäkodissa asuvan dementoituneen tueksi ei riitä uusin tietotekniikka. Apuna toimivien omaisten, naapureiden ja ystävien vapaaehtoinen panos on tunnustettava, se on "laillistettava". Siihen pitää kouluttaa, sen on oltava lomaan ja eläkkeeseen oikeuttavaa.
Päätyön ja vapaaehtoistyön on voitava lomittua yksilöllisesti. Ammatillinen urakehitys ei saa vaarantua, jos hoitaa vanhempaansa tai naapuriaan useita tunteja päivässä tai viikossa, ehkä vuosienkin ajan. Samat edut ja tunnustus on annettava.
Edessämme olevat haasteet ovat ennalta kokemattomia - niihin vastaaminen ja niiden hoitaminen vaatii ennalta kokeilemattomia toimenpiteitä. Lainsäädäntöön vetoaminen ei nyt auta. Lait eivät suojanneet meitä työttömyydeltä eikä teollisuusjohtajien ja pankinjohtajien typeryyksiltä.
Lait muutettakoon niin, että paikalliset ja yksilölliset ratkaisut edessämme olevien yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisussa ovat mahdollisia. Mutta eniten tarvitsemme yhteisvastuullisuutta ja auttamisen halua.
Ennen sosiaaliturvan nykyistä tasoa yksinäiset äidit saattoivat joutua jättämään lapsensa jonkin hyväksi tuntemansa ihmisen tai yhteisön huostaan. Tällaisen lapsen hoitaja sai usein ympäristön tuen ja arvostuksen laupeudentyöstään. Löytölapsi jäi kiitollisuuden velkaan hoitajalleen aikuiseksi vartuttuaan.
Nyt löytövanhuksista on muodostumassa ongelma. Yhdysvalloissa jätetään vuoden jokainen päivä 200 dementoitunutta vanhusta heitteille hoitolaitosten porteille tai kaupunkien kaduille harhailemaan. Taustalta löytyy taloudelliseen ahdinkoon joutunut perhe, joka lastensa opinnot rahoittaakseen ottaa vanhuksensa pois maksullisesta hoitopaikasta. Verovaroin ylläpidettyjä hoitopaikkoja ei siellä ole.
Muutaman viikon kuluttua perhe havaitsee, että vanhuksen hoito kotona on mahdotonta. Lähdetään automatkalle laajan mantereen toiselle puolelle - ja sopivassa tilaisuudessa jätetään hänet pois kyydistä.
Dementoitunut vanhus ei muista nimeään, osoitettaan eikä lastensa nimiä ja niin on ongelma ratkaistu omaisten kannalta.
Tällaisen heitteille jätetyn vanhuksen hoitamisen kipeä asia on, että kukaan hänen hoitajistaan ei näe työnsä "onnistuvan". Löytölasta hoidettaessa lapsen varttuminen ja kypsyminen toimii kiitoksena, vanhuksen kunto vain huononee ja lopputulos on aina kuolema.
Apua tarvitsevat siis vanhus, hänen omaisensa ja kaikki hoitajat. Kiitos ja palkinto pitää saada hyvin tehdystä työstä, siitä lämpimästä ihmissuhteesta, joka voi syntyä vanhuksen ja hoitajan välille tai siitä arvostuksesta, jota yhteiskunta osoittaa tätä työtä tekeville.
Palvelujärjestelmäämme ollaan keventämässä. Hoidon oikean porrastuksen avulla uskotaan ja voidaankin saada tuhansien miljoonien markkojen säästöjä.
On kuitenkin selkeästi todettava, että nuo säästöt eivät synny ilman uudenlaista ajattelua ja ilman panoksia. Jonkun on uhrauduttava noiden säästöjen saavuttamiseksi.
Kotona vanhukset, vammaiset ja dementoituneet selviytyvät kohtuullisesti, ryhmäkodeissa vielä kauemmin. Mutta näitä koteja on oltava, asunnot on suunniteltava monen ikäryhmän yhteiseen käyttöön sopiviksi.
Kotonaan tai ryhmäkodissa asuvan dementoituneen tueksi ei riitä uusin tietotekniikka. Apuna toimivien omaisten, naapureiden ja ystävien vapaaehtoinen panos on tunnustettava, se on "laillistettava". Siihen pitää kouluttaa, sen on oltava lomaan ja eläkkeeseen oikeuttavaa.
Päätyön ja vapaaehtoistyön on voitava lomittua yksilöllisesti. Ammatillinen urakehitys ei saa vaarantua, jos hoitaa vanhempaansa tai naapuriaan useita tunteja päivässä tai viikossa, ehkä vuosienkin ajan. Samat edut ja tunnustus on annettava.
Edessämme olevat haasteet ovat ennalta kokemattomia - niihin vastaaminen ja niiden hoitaminen vaatii ennalta kokeilemattomia toimenpiteitä. Lainsäädäntöön vetoaminen ei nyt auta. Lait eivät suojanneet meitä työttömyydeltä eikä teollisuusjohtajien ja pankinjohtajien typeryyksiltä.
Lait muutettakoon niin, että paikalliset ja yksilölliset ratkaisut edessämme olevien yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisussa ovat mahdollisia. Mutta eniten tarvitsemme yhteisvastuullisuutta ja auttamisen halua.