Artikkelit
Toteutuuko tasa-arvo sepelvaltiomotaudin hoidossa?
17.11.1994, Savon Sanomat
TERVE! -palsta
Toteutuuko tasa-arvo sepelvaltimotaudin hoidossa?
Euroopan unionin kynnyksellä empiessämme olemme ylpeitä pohjoismaisista tasa-arvoisista yhteiskunnistamme. Koulutus, terveydenhoito ja muut yhteiskunnalliset palvelut ovat Pohjoismaissa kaikkien saatavilla asuinpaikasta, sukupuolesta, varallisuudesta ja muista tekijöistä riippumatta.
Onko näin muualla? Onko asiat huonosti siellä, missä esimerkiksi terveydenhoitoa ei ole tasaisesti kaikkien saatavilla? Näihin kysymyksiin on annettu vastauksia sydäntutkimusten ja -hoitojen osalta kolmessa tuoreessa tutkimuksessa (Ann Intern Med 1.4.1994, JAMA 20.4.1994, Arch Intern Med 23.5.1994).
Yhdysvaltojen Missourin osavaltiossa selvitettiin tutkitaanko rintakipuisia naisia vähemmän kuin samalla lailla oireilevia miehiä. Tutkimusjoukkona oli 4000 keski-ikäistä rintakivun selvittelyyn lähetettyä potilasta.
Heistä noin 400 naista ja 450 miestä valittiin tiukkojen kriteerien mukaan jatkotutkimuksiin (kliininen kuormituskoe, sydänlihaksen isotooppitutkimus). Lopuilla potilaista oli jo tiedossa oleva sairas tai muu syy hoitojen alkamiselle ilman lisäselvityksiä.
Naisten riskit suuremmat
Naisilla oli enempi sepelvaltimotaudin vaaratekijöitä, kuin miehellä. Kuormituskokeessa ja sydänlihaksen verenkiertotutkimuksessa poikkeavien tulosten määrissä ei ollut eroja. Samankaltaisesta tilanteesta huolimatta miehet ohjattiin kaksi kertaa naisia useammin jatkotutkimuksiin, esimerkiksi sepelvaltimoiden varjoainetutkimukseen.
Kaksi vuotta kestäneen seurannan aikana naiset saivat kolme kertaa miehiä useammin infarktin, ei naisilla siis ollut mitenkään helpompi sairaus. Kuitenkin miehille tehtiin kolme kertaa naisia useammin ohitusleikkaus tai laajennushoito. Tutkijat totesivat olevan tarvetta tasa-arvon kehittämiseen.
Yhdysvaltojen armeija pitää huolta miehistään ja naisistaan vielä palvelusuhteen päätyttyäkin. Siksi olisi odotettavissa, että sotilaan ihonvärillä ei ole merkitystä sydäninfarktin sairastaneen sotilaan jatkohoidoissa.
Yli 33 000 veritulpan sairastaneen sotilaan seuranta antoi kuitenkin toisenlaisen tuloksen. Valkoihoiselle tehtiin sepelvaltimoiden varjoainetutkimus 50 prosenttia useammin, kuin mustalle ja ohitusleikkaus tai vastaava hoito yli kaksi kertaa useammin!
Ongelmalliseksi asian tekee se, että hyvä hoito ei ole aina avuksi kuukauden kuluttua infarktista mustat sotilaat selvisivät valkoisia paremmin ja kahden vuoden seurannassa ei todettu mitään eroa kuolleisuudessa. Valkoisille ei ollut siis kuolleisuuden suhteen mitään etua heille tehdyistä tutkimuksista ja leikkauksista. Hoitojen suuri määrä ja hyvä laatu ei siis välttämättä johda parempaan lopputulokseen!
Kolmannessa tutkimuksessa verrattiin yhdysvaltalaisen ja kanadalaisen ison sairaalan sydänosastoilla hoidettuja infarktipotilaita. Vertailua varten kummastakin sairaalasta otettiin mukaan samaan aikaan hoidetuista potilaista noin 250 kappaletta. Potilaiden sairauden laadussa ei todettu isoja eroja.
Sairaalassa olon aikana ja sairaalasta kotiutuksen jälkeen Yhdysvalloissa tehtiin noin kaksi kertaa useammin vaativia tutkimuksia ja toimenpiteitä (varjoainetutkimus, ohitusleikkaus). Kanadalaisessa sairaalassa taas tehtiin ei-invasiivisia tutkimuksia kaksi kertaa useammin (kuormituskoe, isotooppitutkimus).
Vaarallisten jälkiseuraamusten suhteen (kuolema, uusi infarkti) ei eroja maiden välillä todettu. Yhdysvaltalaisessa sairaalassa hoidetut potilaat olivat toimintakyvyltään hieman paremmassa kunnossa, kuin kanadalaisessa sairaalassa hoidetut potilaat. Arkipäivän askareista selviytymisessä oli noin 10 prosentin ero.
Raskaiden kuormien siedossa ja seksikyvyssä ei eroja ollut. Tutkijat eivät voineet varmuudella sanoa, johtuivatko erot erilaisesta hoitoaktiivisuudesta vai jostain muusta.
Pelkkä touhotus ei auta mitään
Olen tässä esitellyt vain muutaman tutkimuksen suuresta tutkimusten joukosta. Lukijani on varmasti yhtä hämmentynyt kuin itsekin olen. Asiat eivät ole lainkaan niin monimutkaisia, kuin niiden oletetaan olevan, vaan paljon monimutkaisempia.
Kaikessa yhteiskunnallisessa palvelutoiminnassa on kyettävä osoittamaan toiminnan vaikuttavuus. Palvelukoneiston aktiivisuus ei ole sen hyvyyden mittari. Olen usein todennut, että vaikuttavuuden ainoa oikea mittari on palvelun kohteena olevan yksilön ja yhteisön onnellisuus ja tyytyväisyys. Ei tärkeää ole se, että on paljon kouluja ja paljon opetusta tai paljon lääkäreitä ja paljon leikkauksia.
Tärkeintä on, että mahdollisimman paljon onnellisia ihmisiä, jotka saavat elämänsä sisällön lukutaidostaan ja osaamisestaan tai kykenevät nauttimaan elämästään oman ruumiinsa asettamissa rajoissa. Tämän totuuden tunnustaminen vaatii paljon nöyryyttä, sillä uskomme tai meidät on pakotettu uskomaan - että vain paljon on hyvä ja uusi edistystä.
Euroopan unionin kynnyksellä empiessämme olemme ylpeitä pohjoismaisista tasa-arvoisista yhteiskunnistamme. Koulutus, terveydenhoito ja muut yhteiskunnalliset palvelut ovat Pohjoismaissa kaikkien saatavilla asuinpaikasta, sukupuolesta, varallisuudesta ja muista tekijöistä riippumatta.
Onko näin muualla? Onko asiat huonosti siellä, missä esimerkiksi terveydenhoitoa ei ole tasaisesti kaikkien saatavilla? Näihin kysymyksiin on annettu vastauksia sydäntutkimusten ja -hoitojen osalta kolmessa tuoreessa tutkimuksessa (Ann Intern Med 1.4.1994, JAMA 20.4.1994, Arch Intern Med 23.5.1994).
Yhdysvaltojen Missourin osavaltiossa selvitettiin tutkitaanko rintakipuisia naisia vähemmän kuin samalla lailla oireilevia miehiä. Tutkimusjoukkona oli 4000 keski-ikäistä rintakivun selvittelyyn lähetettyä potilasta.
Heistä noin 400 naista ja 450 miestä valittiin tiukkojen kriteerien mukaan jatkotutkimuksiin (kliininen kuormituskoe, sydänlihaksen isotooppitutkimus). Lopuilla potilaista oli jo tiedossa oleva sairas tai muu syy hoitojen alkamiselle ilman lisäselvityksiä.
Naisten riskit suuremmat
Naisilla oli enempi sepelvaltimotaudin vaaratekijöitä, kuin miehellä. Kuormituskokeessa ja sydänlihaksen verenkiertotutkimuksessa poikkeavien tulosten määrissä ei ollut eroja. Samankaltaisesta tilanteesta huolimatta miehet ohjattiin kaksi kertaa naisia useammin jatkotutkimuksiin, esimerkiksi sepelvaltimoiden varjoainetutkimukseen.
Kaksi vuotta kestäneen seurannan aikana naiset saivat kolme kertaa miehiä useammin infarktin, ei naisilla siis ollut mitenkään helpompi sairaus. Kuitenkin miehille tehtiin kolme kertaa naisia useammin ohitusleikkaus tai laajennushoito. Tutkijat totesivat olevan tarvetta tasa-arvon kehittämiseen.
Yhdysvaltojen armeija pitää huolta miehistään ja naisistaan vielä palvelusuhteen päätyttyäkin. Siksi olisi odotettavissa, että sotilaan ihonvärillä ei ole merkitystä sydäninfarktin sairastaneen sotilaan jatkohoidoissa.
Yli 33 000 veritulpan sairastaneen sotilaan seuranta antoi kuitenkin toisenlaisen tuloksen. Valkoihoiselle tehtiin sepelvaltimoiden varjoainetutkimus 50 prosenttia useammin, kuin mustalle ja ohitusleikkaus tai vastaava hoito yli kaksi kertaa useammin!
Ongelmalliseksi asian tekee se, että hyvä hoito ei ole aina avuksi kuukauden kuluttua infarktista mustat sotilaat selvisivät valkoisia paremmin ja kahden vuoden seurannassa ei todettu mitään eroa kuolleisuudessa. Valkoisille ei ollut siis kuolleisuuden suhteen mitään etua heille tehdyistä tutkimuksista ja leikkauksista. Hoitojen suuri määrä ja hyvä laatu ei siis välttämättä johda parempaan lopputulokseen!
Kolmannessa tutkimuksessa verrattiin yhdysvaltalaisen ja kanadalaisen ison sairaalan sydänosastoilla hoidettuja infarktipotilaita. Vertailua varten kummastakin sairaalasta otettiin mukaan samaan aikaan hoidetuista potilaista noin 250 kappaletta. Potilaiden sairauden laadussa ei todettu isoja eroja.
Sairaalassa olon aikana ja sairaalasta kotiutuksen jälkeen Yhdysvalloissa tehtiin noin kaksi kertaa useammin vaativia tutkimuksia ja toimenpiteitä (varjoainetutkimus, ohitusleikkaus). Kanadalaisessa sairaalassa taas tehtiin ei-invasiivisia tutkimuksia kaksi kertaa useammin (kuormituskoe, isotooppitutkimus).
Vaarallisten jälkiseuraamusten suhteen (kuolema, uusi infarkti) ei eroja maiden välillä todettu. Yhdysvaltalaisessa sairaalassa hoidetut potilaat olivat toimintakyvyltään hieman paremmassa kunnossa, kuin kanadalaisessa sairaalassa hoidetut potilaat. Arkipäivän askareista selviytymisessä oli noin 10 prosentin ero.
Raskaiden kuormien siedossa ja seksikyvyssä ei eroja ollut. Tutkijat eivät voineet varmuudella sanoa, johtuivatko erot erilaisesta hoitoaktiivisuudesta vai jostain muusta.
Pelkkä touhotus ei auta mitään
Olen tässä esitellyt vain muutaman tutkimuksen suuresta tutkimusten joukosta. Lukijani on varmasti yhtä hämmentynyt kuin itsekin olen. Asiat eivät ole lainkaan niin monimutkaisia, kuin niiden oletetaan olevan, vaan paljon monimutkaisempia.
Kaikessa yhteiskunnallisessa palvelutoiminnassa on kyettävä osoittamaan toiminnan vaikuttavuus. Palvelukoneiston aktiivisuus ei ole sen hyvyyden mittari. Olen usein todennut, että vaikuttavuuden ainoa oikea mittari on palvelun kohteena olevan yksilön ja yhteisön onnellisuus ja tyytyväisyys. Ei tärkeää ole se, että on paljon kouluja ja paljon opetusta tai paljon lääkäreitä ja paljon leikkauksia.
Tärkeintä on, että mahdollisimman paljon onnellisia ihmisiä, jotka saavat elämänsä sisällön lukutaidostaan ja osaamisestaan tai kykenevät nauttimaan elämästään oman ruumiinsa asettamissa rajoissa. Tämän totuuden tunnustaminen vaatii paljon nöyryyttä, sillä uskomme tai meidät on pakotettu uskomaan - että vain paljon on hyvä ja uusi edistystä.