Artikkelit

Ruumiin ja sielun rajankäyntiä

Ajattelevan ja tietoisen aivoihmisen ikuisena ongelmana on ollut asioiden kaksinaisolemuksen käsittäminen. Ilmiöiden kaksi selitysmallia ovat kilpailleet mielissämme: Voiko joku olla samanaikaisesti sekä ihminen että jumala, voiko olla miehenä tai naisena omaamatta myös vastakohtansa ominaisuuksia jne.

Ihmisen ymmärtäminen joko pelkästään sielullisen olentona tai pelkästään osana biologisesti selittyvää eläinkuntaa on satojen vuosien ajan etäännyttänyt tutkijoita toisistaan. Eroa kahden selitysmallin välillä on (tietoisesti?) pyritty laajentamaan kuiluksi. Freudin psykodynaaminen ihmis- ja sairauskäsitys on haluttu ymmärtää vain vastakohtana biologisesti orientoituneelle terveyden ja sairauden selitysmallille.
Filosofis-uskonnollisen ihmiskäsityksen ja biologisen ihmiskäsityksen välillä ei kuitenkaan pohjimmiltaan ole ollut kovin syvää kuilua, olihan itse Freudkin neurofysiologi, joka kuitenkin etsi mielen sairastamisen selityksiä psykodynaamisen mallin avulla. Suomessa psykiatriaa hallitsi yli puolen vuosisadan ajan psykoanalyyttinen suuntautuminen. Aivojen rakenteen ja toiminnan kuvantamis- ja molekyylibiologisten menetelmien kehittyminen on tuonut mielen ja sielun toiminnan ja sairauksien biologisen selityksen vahvasti esiin. Lääkäreiden joukossa erityisesti psykiatrit joutuvat painimaan tämän kahtaisolemuksen kanssa.

Kuopion yliopiston psykiatrian professori Johannes Lehtonen hahmottelee tuoreessa kirjassaan "Mielen kellareissa" ruumiin ja sielun olemusta, tekee tätä rajankäyntiä. Kirja on oivallinen katsaus kansainvälisten ja suomalaisten tutkijoiden näkemyksiin.

Lehtosen oma tutkijan ja lääkärin ura lähti liikkeelle kliinisestä neurofysiologiasta ja on jatkunut psykoanalyyttisesti orientoituneena psykiatrian oppituoliin Kuopiossa professori Veikko Tähkän jälkeen. Viime vuosina myös psykiatria on oppinut hyödyntämään Kuopion yliopiston vahvaa aivotutkimuksen osaamista, esimerkiksi aivojen toiminnan kuvantamista.

Sigmund Freud totesi viimeisessä katsauksessaan, että 'Jos olisi olemassa tieto (aivojen ja tietoisuuden suorasta suhteesta kuvauksen avulla), se antaisi enimmillään tarkan paikan tietoisuuden prosesseille eikä antaisi meille mitään apua niiden ymmärtämiseksi." Pystymme nyt "ottamaan kuvia" elävän ja tajuissaan olevan ihmisen aivojen tapahtumista: mielihyvästä, mielipahasta jne. Masentuneiden potilaiden aivoista löydetään viruksen geenejä merkkinä depression immunologisesta taustasta.
Lehtonen aloitti tutkijan uransa unen aikaisista aivo-sähköisistä ilmiöistä. Tämä fysiologinen pohja
yhdistettynä Freudin kehittämään unien hyödyntämiseen psykoanalyysissa on antanut Lehtoselle mainiot eväät sielun ja ruumiin, tiedon ja tunteiden välisen rajan rikkomiseen tai sillan rakentamiseen.
Kirjan vahvin osio onkin unien kahtaisolemuksen pohtiminen. Myös kielen ja sanojen olemuksen avulla on mahdollista ymmärtää kahden täysin vastakkaisen merkityksen yhtäaikainen olemassaolo. Tätä osaa lukiessani olisin toivonut Lehtosen ottavan esille myös taolaisuuden perustan. Myös taolaisuudessa kaikella on merkitystä vain suhteessa johonkin muuhun. Kielen tutkimisen avulla on oivallettu, että symboloitava kokonaisuus syntyy vastakohdaksi koettujen ominaisuuksien välillä olevasta yhteydestä eikä jommasta kummasta vastakohtaisesta osapuolesta erikseen.

Ruumiin ja sielun samanaikaisesta sairastamisesta on esimerkkinä vaikka psyykkisiin sairauksiin liittyvät elimelliset toimintahäiriöt, depression yhteydessä esiintyvät immunologiset häiriöt, syövän ilmaantuminen ja huono paranemistaipumus masennuksen yhteydessä ja niin edelleen.
Lehtosen kirja toimii miellyttävänä ja turvallisena karttalehtenä sellaiselle, joka haluaa suunnistautua ruumiin ja sielun välisissä maisemissa.

Johannes Lehtonen: Mielen kellareissa Yliopistopaino, 1994, 133 sivua