Artikkelit
Oikeus kuolla
01.11.1995, Savon Sanomat
TERVE! -palsta
Oikeus kuolla
Lääkärit ovat joutuneet ottamaan kantaa eutanasiaan ja lääkärin avustamaan itsemurhaan. Mielipiteet ovat levällään, eri maissa vallitsee kovin erilaisia näkemyksiä.
Väestön parissa oikeus kuolla on saavuttanut yhä suuremman kannatuksen. Joidenkin selvitysten mukaan jopa yli puolet väestöstä haluaisi, että parantumattoman sairauden viimeisessä vaiheessa potilaalla on oikeus saada kuolinapua.
Lääkärit ovat huolissaan siitä, että heidät pakotettaisiin tekemään sellaista, mikä on vastoin heidän eettistä näkemystään. Tutkittua tietoa tästä tulikuumasta asiasta on hyvin vähän.
Kanadalainen tutkijaryhmä selvitti 200 saattohoidossa olevan potilaan kuolemanavun toiveita ja suhteutti ne potilaiden henkiseen -, ruumiilliseen - ja ihmissuhdetilanteeseen (Arn J Psychiatry, elokuu 1995). Potilaiden kipuilua, masentuneisuutta jne koskevat haastattelut tehtiin vakioituja menetelmiä käyttäen. Tutkittavina oli kahden saattohoitoyksikön potilaat. Potilaiden perustauti oli syöpä ja heidän keski -ikänsä oli 71 vuotta.
Lähes kaikki tulivat kotoaan, puolet asui yksinään joko naimattomuuden, eron tai leskeyden vuoksi. Kaikki haastatellut saattohoitoon tulleet potilaat menehtyivät muutaman kuukauden kuluessa, seuranta-aika oli keskimäärin 43 päivää.
Lähes puolet potilaista (45 %) ilmaisi haastattelun yhteydessä jonkinlaisen nopeutetun kuoleman toiveen. Kun kuolemantoiveen voimakkuus arvioitiin 0-6-asteikolla, 17 eli 8.5 %:a ilmaisi kuolemantoiveensa vahvasti (4-6) ja oli pohtinut sitä läheistensä kanssa. Vain kahdella potilaalla eli yhdellä prosentilla oli erittäin selkeä halu saada kivulias elämä loppumaan ja vääjäämätön kuolema nopeutumaan. Nopeutettua kuolemaa toivovista lähes 60-%:lla oli kliininen depressio kun vastaava luku oli alle 10 %:a heillä, jotka eivät olleet esittäneet halua nopeasta kuolemasta.
Myös erittäin voimakkaan kivun tuntemus oli kuolemanapua toivovilla yleisempi kuin heillä, joilta kuolemantoive puuttui tai se oli vain hyvin heikko. Nopeaa kuolemaa toivovilla läheisten perheenjäsenten tuki joko puuttui tai oli vähäistä.
Vahvan kuolemanhalun ilmoittaneista kuutta ennätettiin haastatella uudelleen parin viikon kuluessa. Neljällä kuolemanavun toive oli vähentynyt ja kahdella säilynyt samanasteisena tai vahvistunut. Toinen näistä oli 72-vuotias eturauhasen syöpää sairastava mies, jonka vaimon vakava sairaus esti puolison vierailut. Miehellä oli aikaisemminkin ollut masennusta. Hän rukoili päivittäin kuoleman saapumista ja oli pyytänyt, ainoana koko 200 potilaan aineistossa, aktiivisen kuolemanavun saamista. Hän kuoli 40 päivää jälkimmäisen haastattelun jälkeen.
Toinen potilas oli 61-vuotias nainen, jolla oli keuhkosyöpä. Hänellä ei ollut kipuja eikä depressiota. Hän totesi, että elämä on loppumassa ja hän toivoi kuolevansa järjissään ja ruumiinhallintansa säilyttäen, tätä hän piti hyväksyttävänä arvokkuuden tasona. Hän kuoli yhdeksän päivää toisen haastattelun jälkeen.
Suurin osa ihmisistä tulee kuolemaan luonnollisesti. Enintään vain muutama prosentti tulee saamaan kuolemanavun. Eutanasiasta ei koskaan tule merkittävän suurta porttia pois elämästä, mutta ehkä se portti pitää olla.
Samalla tavalla kuin abortinkaan ei pitäisi olla kovin yleinen, mutta mahdollisuus tulee olla olemassa sitä tarvitseville. Kuoleman toive näyttää liittyvän masennukseen, kipuun ja ihmissuhteiden vähyyteen. Vanhuuden vaivojen ehkäisyssä ja erityisesti elämän viimeisen kierroksen alkaessa on huolehdittava, että potilaan depressio ja kipu tunnistetaan ja hoidetaan tehokkaasti.
Ihmissuhteiden ylläpito ja luominen kaikissa elämänvaiheissa on tärkeää. Me suomalaiset olemme ylpeitä siitä, että meillä on puhelimia, kännyköitä ja Internetyhteyksiä ehkä enemmän kuin missään muualla maailmassa. Käytetään näitä mahdollisuuksia. Ja halataan ja kosketetaan toisiamme, erityisesti silloin, kun on vaikeaa.
Lääkärit ovat joutuneet ottamaan kantaa eutanasiaan ja lääkärin avustamaan itsemurhaan. Mielipiteet ovat levällään, eri maissa vallitsee kovin erilaisia näkemyksiä.
Väestön parissa oikeus kuolla on saavuttanut yhä suuremman kannatuksen. Joidenkin selvitysten mukaan jopa yli puolet väestöstä haluaisi, että parantumattoman sairauden viimeisessä vaiheessa potilaalla on oikeus saada kuolinapua.
Lääkärit ovat huolissaan siitä, että heidät pakotettaisiin tekemään sellaista, mikä on vastoin heidän eettistä näkemystään. Tutkittua tietoa tästä tulikuumasta asiasta on hyvin vähän.
Kanadalainen tutkijaryhmä selvitti 200 saattohoidossa olevan potilaan kuolemanavun toiveita ja suhteutti ne potilaiden henkiseen -, ruumiilliseen - ja ihmissuhdetilanteeseen (Arn J Psychiatry, elokuu 1995). Potilaiden kipuilua, masentuneisuutta jne koskevat haastattelut tehtiin vakioituja menetelmiä käyttäen. Tutkittavina oli kahden saattohoitoyksikön potilaat. Potilaiden perustauti oli syöpä ja heidän keski -ikänsä oli 71 vuotta.
Lähes kaikki tulivat kotoaan, puolet asui yksinään joko naimattomuuden, eron tai leskeyden vuoksi. Kaikki haastatellut saattohoitoon tulleet potilaat menehtyivät muutaman kuukauden kuluessa, seuranta-aika oli keskimäärin 43 päivää.
Lähes puolet potilaista (45 %) ilmaisi haastattelun yhteydessä jonkinlaisen nopeutetun kuoleman toiveen. Kun kuolemantoiveen voimakkuus arvioitiin 0-6-asteikolla, 17 eli 8.5 %:a ilmaisi kuolemantoiveensa vahvasti (4-6) ja oli pohtinut sitä läheistensä kanssa. Vain kahdella potilaalla eli yhdellä prosentilla oli erittäin selkeä halu saada kivulias elämä loppumaan ja vääjäämätön kuolema nopeutumaan. Nopeutettua kuolemaa toivovista lähes 60-%:lla oli kliininen depressio kun vastaava luku oli alle 10 %:a heillä, jotka eivät olleet esittäneet halua nopeasta kuolemasta.
Myös erittäin voimakkaan kivun tuntemus oli kuolemanapua toivovilla yleisempi kuin heillä, joilta kuolemantoive puuttui tai se oli vain hyvin heikko. Nopeaa kuolemaa toivovilla läheisten perheenjäsenten tuki joko puuttui tai oli vähäistä.
Vahvan kuolemanhalun ilmoittaneista kuutta ennätettiin haastatella uudelleen parin viikon kuluessa. Neljällä kuolemanavun toive oli vähentynyt ja kahdella säilynyt samanasteisena tai vahvistunut. Toinen näistä oli 72-vuotias eturauhasen syöpää sairastava mies, jonka vaimon vakava sairaus esti puolison vierailut. Miehellä oli aikaisemminkin ollut masennusta. Hän rukoili päivittäin kuoleman saapumista ja oli pyytänyt, ainoana koko 200 potilaan aineistossa, aktiivisen kuolemanavun saamista. Hän kuoli 40 päivää jälkimmäisen haastattelun jälkeen.
Toinen potilas oli 61-vuotias nainen, jolla oli keuhkosyöpä. Hänellä ei ollut kipuja eikä depressiota. Hän totesi, että elämä on loppumassa ja hän toivoi kuolevansa järjissään ja ruumiinhallintansa säilyttäen, tätä hän piti hyväksyttävänä arvokkuuden tasona. Hän kuoli yhdeksän päivää toisen haastattelun jälkeen.
Suurin osa ihmisistä tulee kuolemaan luonnollisesti. Enintään vain muutama prosentti tulee saamaan kuolemanavun. Eutanasiasta ei koskaan tule merkittävän suurta porttia pois elämästä, mutta ehkä se portti pitää olla.
Samalla tavalla kuin abortinkaan ei pitäisi olla kovin yleinen, mutta mahdollisuus tulee olla olemassa sitä tarvitseville. Kuoleman toive näyttää liittyvän masennukseen, kipuun ja ihmissuhteiden vähyyteen. Vanhuuden vaivojen ehkäisyssä ja erityisesti elämän viimeisen kierroksen alkaessa on huolehdittava, että potilaan depressio ja kipu tunnistetaan ja hoidetaan tehokkaasti.
Ihmissuhteiden ylläpito ja luominen kaikissa elämänvaiheissa on tärkeää. Me suomalaiset olemme ylpeitä siitä, että meillä on puhelimia, kännyköitä ja Internetyhteyksiä ehkä enemmän kuin missään muualla maailmassa. Käytetään näitä mahdollisuuksia. Ja halataan ja kosketetaan toisiamme, erityisesti silloin, kun on vaikeaa.