Artikkelit
Miten eettinen keskustelu voidaan mahdollistaa sairaalassa?
01.12.1996, Sairaanhoitaja 69: 9/49
(ei kuvausta)
Miten eettinen keskustelu voidaan mahdollistaa sairaalassa?
Sairaanhoitajalehden numerossa 7/96 puheenjohtajan palstalla otetaan esille tärkeä asia otsikolla "Ovatko eettiset keskustelut työpaikoilla ongelmallisia?"
Kirjoittajan mielestä pulma työpaikoilla on tilanne, jossa potilas, omaiset ja hoitohenkilökunta tyytyisivät tilanteeseen, mutta lääkäri lähettää pakottaa - potilaan rasittaviin ja kivuliaisiin tutkimus- ja hoitotoimenpiteisiin suostumatta edes keskustelemaan.
Puheenjohtaja edellyttää, että jos (koska?) työyhteisössä ei kyetä eettisistä pulmatilanteista edes keskustelemaan, tulee organisaation osoittaa paikka, joissa ne voidaan selvittää. Työpaikoilla toimiva eettinen neuvosto tai toimikunta olisi kirjoittajan mielestä tuo ongelmien ratkaisupaikka, joka samalla voisi toimia tutkimuslupien myöntäjänä.
Olen toiminut muutaman vuoden ajan Kuopion yliopiston ja Kuopion yliopistollisen sairaalan potilaisiin ja terveisiin koehenkilöihin kohdistuvien tieteellisten tutkimusten suunnitelmien eettisen arvioinnin tekevässä toimikunnassa. Potilaiden tai laajemmin ihmisten tieteelliseen tutkimukseen (vastakohtana koe- eläinten avulla tehtävä tutkimus) liittyvä lupamenettely tulee tapahtua erillisenä toimintana. Tätä toimintaa ohjaamassa on useita kansainvälisiä sopimuksia (esimerkiksi biolääketieteellistä tutkimusta ohjaava Helsingin julistus). Potilas/koehenkilö on aina vapaaehtoinen ja hän antaa kirjallisen suostumuksensa. Yleensä hän itse ei hyödy millään tavalla tutkimukseen osallistumisesta. Potilaan tutkimisen ja hoitamisen yhteydessä esiin nousevat (eettiset) ongelmat ovat tieteellisestä tutkimuksesta poikkeavia, eikä näitä kahta tule sekoittaa toisiinsa.
Näen tällä hetkellä tutkimuksiin ja hoitoihin "pakottamista" suurempana eettisenä ongelmana sen, että lääkäri ja koko hoitoyhteisö ei taloudellisista rajoitteista johtuen voi antaa potilaalleen kaikkea sitä apua, mikä olisi mahdollista antaa. Se, että hoitava lääkäri "ei suostu keskustelemaan menettelytavoista" ei ole eettinen ongelma, vaan kunkin työpaikan sisäisen hengen ja johtamisen ongelma. Kuinka se keskustelu onnistuisi paremmin potilastyön eettisessä toimikunnassa? Ei arvokeskustelu käynnisty pakottamalla, sen on oltava luonnollinen osa jokapäiväistä työtä ja yhdessäoloa!
Olen puheenjohtajan kanssa samaa mieltä siitä, että eettinen keskustelu meillä Suomessa on ongelmallista, eihän meillä ole keskustelukulttuuria! Olipa kyseessä politiikka, suvaitsevaisuus tai energiavaihtoehdot, syntyy vain mölinää, jossa kukin ilmaisee oman tiukan kantansa suostumatta kuuntelemaan toisen osapuolen argumentointia. Suomi on yhden mielipiteen maa, jossa joku ilmoittaa (Moskova, Bryssel, Lipponen, Kekkonen), mikä on oikea mielipide ja sitten muuta mieltä olevien on pidettävä turpansa kiinni.
Jokaisessa sairaalassa ja terveyskeskuksessa pitää olla foorumi, jossa voidaan keskustella erilaisista aiheista, pohtia vaikka nimettömästi esille otettua asiaa. Tarvittaessa potilaat, omaiset ja potilasjärjestötkin voisivat osallistua. Tällainen keskustelufoorumi, olkoon sitten vaikka eettinen kerho, on nyt tärkeämpi, kuin koskaan, sillä vasta nyt alkavalla valtuustokaudella joudutaan tekemään palvelutason todellisia huononnuksia. Priorisointikeskustelu aikaa todella.
Tähän saakka julkinen sektori, valtio ja kunnat, ovat voineet siirtää vaikeita päätöksiä ottamalla lisää velkaa. Tämä tie on kuljettu loppuun ja edessä on pakon edessä tehtävät valinnat. Vaikeatkin ratkaisut on helpompi niellä ja hyväksyä, jos ne on kunnolla perusteltu. Potilaan ja omaisten sekä tietenkin hoitavan yhteisön on ymmärrettävä, miksi johonkin vaihtoehtoon on päädytty. Mitä enemmän on avoimuutta, sitä vähemmän on tyytymättömyyttä ja ahdistusta.
Lääkäreiden, kuntien viranhaltijoiden ja luottamushenkilöiden joutuvat tekemään terveydenhuoltoa koskevia vaikeita päätöksiä. Niiden päätösten toteuttaminen - maastouttaminen - vaatii lääkäreiltä ja hoitohenkilökunnalta sellaista osaamista ja ymmärrystä, joka syntyy vain yhteisesti hyväksyttyjen periaatteiden kautta. Potilaat ja heidän omaisensa eivät tule hyväksymään päätöksiä, ellei heille voida aidosti osoittaa, että koko terveydenhoidon palveluorganisaatio hyväksyy muuttuneen tilanteen ja kykenee luovuutensa avulla löytämään jopa aikaisempaa paremman hoitokulttuurin.
Esko Länsimies
(Kirjoittaja on KYS:n Kliinisen fysiologian ja isotooppilääketieteen osastonylilääkäri ja Kuopion yliopiston dosentti. Hänellä on lääketiede-palsta Savon Sanomissa.)
Sairaanhoitajalehden numerossa 7/96 puheenjohtajan palstalla otetaan esille tärkeä asia otsikolla "Ovatko eettiset keskustelut työpaikoilla ongelmallisia?"
Kirjoittajan mielestä pulma työpaikoilla on tilanne, jossa potilas, omaiset ja hoitohenkilökunta tyytyisivät tilanteeseen, mutta lääkäri lähettää pakottaa - potilaan rasittaviin ja kivuliaisiin tutkimus- ja hoitotoimenpiteisiin suostumatta edes keskustelemaan.
Puheenjohtaja edellyttää, että jos (koska?) työyhteisössä ei kyetä eettisistä pulmatilanteista edes keskustelemaan, tulee organisaation osoittaa paikka, joissa ne voidaan selvittää. Työpaikoilla toimiva eettinen neuvosto tai toimikunta olisi kirjoittajan mielestä tuo ongelmien ratkaisupaikka, joka samalla voisi toimia tutkimuslupien myöntäjänä.
Olen toiminut muutaman vuoden ajan Kuopion yliopiston ja Kuopion yliopistollisen sairaalan potilaisiin ja terveisiin koehenkilöihin kohdistuvien tieteellisten tutkimusten suunnitelmien eettisen arvioinnin tekevässä toimikunnassa. Potilaiden tai laajemmin ihmisten tieteelliseen tutkimukseen (vastakohtana koe- eläinten avulla tehtävä tutkimus) liittyvä lupamenettely tulee tapahtua erillisenä toimintana. Tätä toimintaa ohjaamassa on useita kansainvälisiä sopimuksia (esimerkiksi biolääketieteellistä tutkimusta ohjaava Helsingin julistus). Potilas/koehenkilö on aina vapaaehtoinen ja hän antaa kirjallisen suostumuksensa. Yleensä hän itse ei hyödy millään tavalla tutkimukseen osallistumisesta. Potilaan tutkimisen ja hoitamisen yhteydessä esiin nousevat (eettiset) ongelmat ovat tieteellisestä tutkimuksesta poikkeavia, eikä näitä kahta tule sekoittaa toisiinsa.
Näen tällä hetkellä tutkimuksiin ja hoitoihin "pakottamista" suurempana eettisenä ongelmana sen, että lääkäri ja koko hoitoyhteisö ei taloudellisista rajoitteista johtuen voi antaa potilaalleen kaikkea sitä apua, mikä olisi mahdollista antaa. Se, että hoitava lääkäri "ei suostu keskustelemaan menettelytavoista" ei ole eettinen ongelma, vaan kunkin työpaikan sisäisen hengen ja johtamisen ongelma. Kuinka se keskustelu onnistuisi paremmin potilastyön eettisessä toimikunnassa? Ei arvokeskustelu käynnisty pakottamalla, sen on oltava luonnollinen osa jokapäiväistä työtä ja yhdessäoloa!
Olen puheenjohtajan kanssa samaa mieltä siitä, että eettinen keskustelu meillä Suomessa on ongelmallista, eihän meillä ole keskustelukulttuuria! Olipa kyseessä politiikka, suvaitsevaisuus tai energiavaihtoehdot, syntyy vain mölinää, jossa kukin ilmaisee oman tiukan kantansa suostumatta kuuntelemaan toisen osapuolen argumentointia. Suomi on yhden mielipiteen maa, jossa joku ilmoittaa (Moskova, Bryssel, Lipponen, Kekkonen), mikä on oikea mielipide ja sitten muuta mieltä olevien on pidettävä turpansa kiinni.
Jokaisessa sairaalassa ja terveyskeskuksessa pitää olla foorumi, jossa voidaan keskustella erilaisista aiheista, pohtia vaikka nimettömästi esille otettua asiaa. Tarvittaessa potilaat, omaiset ja potilasjärjestötkin voisivat osallistua. Tällainen keskustelufoorumi, olkoon sitten vaikka eettinen kerho, on nyt tärkeämpi, kuin koskaan, sillä vasta nyt alkavalla valtuustokaudella joudutaan tekemään palvelutason todellisia huononnuksia. Priorisointikeskustelu aikaa todella.
Tähän saakka julkinen sektori, valtio ja kunnat, ovat voineet siirtää vaikeita päätöksiä ottamalla lisää velkaa. Tämä tie on kuljettu loppuun ja edessä on pakon edessä tehtävät valinnat. Vaikeatkin ratkaisut on helpompi niellä ja hyväksyä, jos ne on kunnolla perusteltu. Potilaan ja omaisten sekä tietenkin hoitavan yhteisön on ymmärrettävä, miksi johonkin vaihtoehtoon on päädytty. Mitä enemmän on avoimuutta, sitä vähemmän on tyytymättömyyttä ja ahdistusta.
Lääkäreiden, kuntien viranhaltijoiden ja luottamushenkilöiden joutuvat tekemään terveydenhuoltoa koskevia vaikeita päätöksiä. Niiden päätösten toteuttaminen - maastouttaminen - vaatii lääkäreiltä ja hoitohenkilökunnalta sellaista osaamista ja ymmärrystä, joka syntyy vain yhteisesti hyväksyttyjen periaatteiden kautta. Potilaat ja heidän omaisensa eivät tule hyväksymään päätöksiä, ellei heille voida aidosti osoittaa, että koko terveydenhoidon palveluorganisaatio hyväksyy muuttuneen tilanteen ja kykenee luovuutensa avulla löytämään jopa aikaisempaa paremman hoitokulttuurin.
Esko Länsimies
(Kirjoittaja on KYS:n Kliinisen fysiologian ja isotooppilääketieteen osastonylilääkäri ja Kuopion yliopiston dosentti. Hänellä on lääketiede-palsta Savon Sanomissa.)