Artikkelit
Koulun alkaminen 50 vuotta sitten
31.07.1997, Ylä-Karjala
Joitakin muistoja kansakouluni alkamisesta 1947 ja varhaisista koulumuistoista. Lehtijutussa oli luokkakuva vuodelta 1948. Vanha opettajani otti yhteyttä jutun ilmestymisen jälkeen - kovin oli mukava jutella.
Koulun alkaminen 50 vuotta sitten
Omien lasten ja erityisesti lastenlasten aloittaessa koulutietään, ajatukset hakevat pölyttyneestä muistista kuvia omista ensimmäisistä koulukokemuksista. Tänä syksynä on kulunut puoli vuosisataa siitä, kun itse ensimmäisen kerran kävelin Nurmeksessa Kirkkokatu 4:stä Kauppalantalolle aloittamaan sittemmin varsin pitkäksi venähtänyttä opintietäni.
Sota itärajalla oli päättynyt vajaa kolme vuotta aikaisemmin ja Lapin taistelujen ruudinsavu oli tuskin ehtinyt haihtua. Asekätkentään liittyvät kuulustelut sivusivat omaakin perhettäni, ja seuraavan Vapun 1948 kommunistisen vallankaappauksen uhka tihkui hiljaa tietoisuuteemme. Mutta meitä nuoria poikia eivät huolet kovasti vaivanneet, jokaisena yönä ei sentään enää tarvinnut kömpiä kellariin pommituksia karkuun. Isätkin näyttäytyivät useammin kuin sota-aikana - tosin useimmiten antamassa viikolla kertyneiden kolttosten aiheuttamat selkäsaunat.
Jo keväällä kävi ilmi huolestuttava asia - naapurien pojat, läheisimmät leikkikumppanini, olivat aloittamassa koulun, ja minä olisin jäänyt ainoaksi vasta seuraavana vuonna alkavaksi. Koska osasin jo auttavasti kirjaimet ja laskemisen, kävin jokinlaisessa kypsyystarkastuksessa, ja minut hyväksyttiin muun porukkani mukana menemään kouluun syyskuun alussa vuonna 1947. Sille luokalle tuli pääasiassa 1940 syntyneitä, meitä Talvisodan jälkeen siitettyjä ei tainnut olla kuin pari kappaletta. Joka tapauksessa luokkien koot, kuten kuva kertoo, olivat vielä kohtalaisen pieniä. Vasta myöhemmin syntyivät yli 100.000 lapsen suuruiset ikäluokat, jotka siitä alkaen ovat aiheuttaneet päänsärkyä yhteiskunnan palvelujärjestelmille.
Koulurakennuksena oli upea, puinen Kauppalantalo, jonka pohjakellarissa oli paloauto ja katolla hälytyssireeni. Taisipa kauppalan kirjastokin olla talon toisessa päädyssä. Ei se kyllä ollut auki kuin muutaman tunnin viikossa, mutta silti nurmekselaiset olivat maan lainaustilastojen kärjessä. Lisäksi taloon mahtuivat kauppalanjohtajan ja henkilöstön työtilat. Kun vielä koulun keittiö ja syksyllä kerättyjen ja kouluun tuomiemme sienien, marjojen ja perunoiden säilytystilatkin olivat samassa rakennuksessa on ymmärrettävää, että ahtaus oli melkoinen. Urheilukentän varteen Nurmesjärven rannalle nousikin sitten pari vuotta myöhemmin uljas uusi koulu, jossa myös Eeva-sisareni aloitti koulunsa Ida Viskarin oppilaana 1950.
Oma opettajani oli Aino Sakkanen, joka ei ollut yhtä legendaarinen kuin mainitsemani Ida Viskari, mutta hyvin opimme lukemaan ja kirjoittamaan hänenkin opastuksellaan.
Omalta osaltani koulun alku oli kovin takkuista, ei oppimisen helppouden vuoksi - ehkä juuri siitä johtuen. Huolellisuus ja tarkkaavaisuus oli eräs oppilasarvioinnin kohde koulutodistuksissa. Yleensä tytöt saivat kympin ja pojat yhdeksikön. Minun numeroni tippui peräti kutoseen, koska jouduin niin usein jälki-istuntoon vilkkauteni ja liikkuvuuteni takia. Liekö se ollut jo niin usein tapahtuvaa, että kerran opettaja ei muistanut päästää minua pois. Äitini alkoi kysellä kolmen tunnin kuluttua, kun Eskoa ei kuulunut kotiin, jolloin opettaja tuli päästämään pois. Kerkisi siinä pienelle pojalle tulla pissahätäkin, mutta neuvokkaana poikana liritin nurkassa seisovaan uuniin! Ja eikun uusiin seikkailuihin.
Omien kouluvuosieni alkua varjosti aiemmin tunnistamaton ongelma, koulukiusaaminen.
Jouduin jostain syystä muutamien poikien silmätikuksi. Kiusaaminen alkoi aluksi viattomasti lakin ja koululaukun riistosta ja heittelystä maahan ja lumihankeen. Kuten kaikki epäoikeudenmukaisuus, niin tämäkin eteni ja muuttui yhä vakavammaksi, fyysiseksi pahoinpitelyksi ja johti lopuksi sairaalahoitoon, kun sisäelimistäni alkoi valua verta virtsan mukana. Vielä siinä vaiheessa yritin solidaarisesti kätkeä ongelmaa, kunnes asia havaittiin kotona, ja sitten tilanne nopeasti ratkesikin.
Ainoa pysyvä seuraus koulukiusaamisesta omalta osaltani on ollut koko elämäni kestänyt ankara väkivallan vastaisuus, jopa pasifistinen maailmankuva. Tässä asiassa tietysti sotavuosien tapahtumat ovat osaltaan olleet muovaamassa ajatteluani ja toimintatapaani. Neuvostoarmeijan epäoikeudenmukainen hyökkäys Suomeen vuonna 1939 ja Karjalan pakko-otto olivat jo aivan varhaisimmassa lapsuudessani asioita, joita en voinut ymmärtää saati hyväksyä. Siitä alkaen isomman ja vahvemman harjoittama pienempien ja heikompien sortaminen ja riisto on saanut minut "vihaiseksi kuin rakkikoiran", kuten suuri kaimani Nummisuutarin Esko sanoi.
Ensimmäinen joulujuhla Kauppalantalon juhlasalissa oli ikimuistoinen. Sain esiintyä tonttupoikana muiden kanssa tip-tappaamassa näyttämöllä. Hiippalakki ja villaiset välihousut olivat mainio asu. Äitini kertoi vuosikymmeniä myöhemmin olleensa suorastaan noloissaan rakastamansa pojan hölmöilystä. Olin kuikuillut pitkin näyttämöä kaula pitkällä kurkkien, että missä se äiti on? Lopulta olin sotkenut muiden hyvin harjoitellut kuviot. Äiti kertoi kyyristyneensä edessä istuvien selkien taakse, ettei vain kukaan tunnistaisi häntä tuon hupsun äidiksi. Siitä alkoivat esiintymiset elämän näyttämöllä, eikä äitini tarvinnut, toivottavasti, aivan kaikkia näytöksiä hävetä.
Kun mietin nyt kouluaan alkavia lapsia ja mietin eteenpäin 50 vuotta - aikaa, jolloin he muistelevat oman koulunkäyntinsä alkamista, niin en ole aivan levollinen. Vaikka rauha jatkuisikin rajoillamme, niin globalisoituvan, rajattomaksi muuttuvan, maailmamme kehitys saattaa mennä pahastikin huonommaksi. Kunpa ihmiskunnalla olisi viisautta käyttää kohtuullisella ja kestävällä tavalla hyväkseen parasta osaa siitä, mitä puolen vuosisadan aikana on kehitetty ja opittu. Mutta kuten kaikkea, niin näitäkin keinoja on mahdollista käyttää myös pahaan, tulevaisuuden eväiden pilaamiseen. Tuoreimpana esimerkkinä tästä on Yhdysvaltain senaatin päätös olla hyväksymättä hiilidioksidien tuotannon rajoittavaa sopimusta.
Kiitän Nurmeksen kouluja kuudesta ensimmäisestä oppivuodestani. Keväällä 1953 muutimme isän työpaikan myötä Savonlinnaan. Lähetän lämpimiä terveisiä jokaiselle luokkatoverilleni ja toivotan parasta menetystä nyt koulunkäyntinsä aloittavalle. Ja vetoan jokaiseen ihmiseen: tehkäämme elämässämme vain sellaisia valintoja ja tekoja, jotka kestävät päivänvaloa ja kriittistä katsetta vielä 50 vuoden kuluttuakin.
Esko Länsimies
Kuopio
Omien lasten ja erityisesti lastenlasten aloittaessa koulutietään, ajatukset hakevat pölyttyneestä muistista kuvia omista ensimmäisistä koulukokemuksista. Tänä syksynä on kulunut puoli vuosisataa siitä, kun itse ensimmäisen kerran kävelin Nurmeksessa Kirkkokatu 4:stä Kauppalantalolle aloittamaan sittemmin varsin pitkäksi venähtänyttä opintietäni.
Sota itärajalla oli päättynyt vajaa kolme vuotta aikaisemmin ja Lapin taistelujen ruudinsavu oli tuskin ehtinyt haihtua. Asekätkentään liittyvät kuulustelut sivusivat omaakin perhettäni, ja seuraavan Vapun 1948 kommunistisen vallankaappauksen uhka tihkui hiljaa tietoisuuteemme. Mutta meitä nuoria poikia eivät huolet kovasti vaivanneet, jokaisena yönä ei sentään enää tarvinnut kömpiä kellariin pommituksia karkuun. Isätkin näyttäytyivät useammin kuin sota-aikana - tosin useimmiten antamassa viikolla kertyneiden kolttosten aiheuttamat selkäsaunat.
Jo keväällä kävi ilmi huolestuttava asia - naapurien pojat, läheisimmät leikkikumppanini, olivat aloittamassa koulun, ja minä olisin jäänyt ainoaksi vasta seuraavana vuonna alkavaksi. Koska osasin jo auttavasti kirjaimet ja laskemisen, kävin jokinlaisessa kypsyystarkastuksessa, ja minut hyväksyttiin muun porukkani mukana menemään kouluun syyskuun alussa vuonna 1947. Sille luokalle tuli pääasiassa 1940 syntyneitä, meitä Talvisodan jälkeen siitettyjä ei tainnut olla kuin pari kappaletta. Joka tapauksessa luokkien koot, kuten kuva kertoo, olivat vielä kohtalaisen pieniä. Vasta myöhemmin syntyivät yli 100.000 lapsen suuruiset ikäluokat, jotka siitä alkaen ovat aiheuttaneet päänsärkyä yhteiskunnan palvelujärjestelmille.
Koulurakennuksena oli upea, puinen Kauppalantalo, jonka pohjakellarissa oli paloauto ja katolla hälytyssireeni. Taisipa kauppalan kirjastokin olla talon toisessa päädyssä. Ei se kyllä ollut auki kuin muutaman tunnin viikossa, mutta silti nurmekselaiset olivat maan lainaustilastojen kärjessä. Lisäksi taloon mahtuivat kauppalanjohtajan ja henkilöstön työtilat. Kun vielä koulun keittiö ja syksyllä kerättyjen ja kouluun tuomiemme sienien, marjojen ja perunoiden säilytystilatkin olivat samassa rakennuksessa on ymmärrettävää, että ahtaus oli melkoinen. Urheilukentän varteen Nurmesjärven rannalle nousikin sitten pari vuotta myöhemmin uljas uusi koulu, jossa myös Eeva-sisareni aloitti koulunsa Ida Viskarin oppilaana 1950.
Oma opettajani oli Aino Sakkanen, joka ei ollut yhtä legendaarinen kuin mainitsemani Ida Viskari, mutta hyvin opimme lukemaan ja kirjoittamaan hänenkin opastuksellaan.
Omalta osaltani koulun alku oli kovin takkuista, ei oppimisen helppouden vuoksi - ehkä juuri siitä johtuen. Huolellisuus ja tarkkaavaisuus oli eräs oppilasarvioinnin kohde koulutodistuksissa. Yleensä tytöt saivat kympin ja pojat yhdeksikön. Minun numeroni tippui peräti kutoseen, koska jouduin niin usein jälki-istuntoon vilkkauteni ja liikkuvuuteni takia. Liekö se ollut jo niin usein tapahtuvaa, että kerran opettaja ei muistanut päästää minua pois. Äitini alkoi kysellä kolmen tunnin kuluttua, kun Eskoa ei kuulunut kotiin, jolloin opettaja tuli päästämään pois. Kerkisi siinä pienelle pojalle tulla pissahätäkin, mutta neuvokkaana poikana liritin nurkassa seisovaan uuniin! Ja eikun uusiin seikkailuihin.
Omien kouluvuosieni alkua varjosti aiemmin tunnistamaton ongelma, koulukiusaaminen.
Jouduin jostain syystä muutamien poikien silmätikuksi. Kiusaaminen alkoi aluksi viattomasti lakin ja koululaukun riistosta ja heittelystä maahan ja lumihankeen. Kuten kaikki epäoikeudenmukaisuus, niin tämäkin eteni ja muuttui yhä vakavammaksi, fyysiseksi pahoinpitelyksi ja johti lopuksi sairaalahoitoon, kun sisäelimistäni alkoi valua verta virtsan mukana. Vielä siinä vaiheessa yritin solidaarisesti kätkeä ongelmaa, kunnes asia havaittiin kotona, ja sitten tilanne nopeasti ratkesikin.
Ainoa pysyvä seuraus koulukiusaamisesta omalta osaltani on ollut koko elämäni kestänyt ankara väkivallan vastaisuus, jopa pasifistinen maailmankuva. Tässä asiassa tietysti sotavuosien tapahtumat ovat osaltaan olleet muovaamassa ajatteluani ja toimintatapaani. Neuvostoarmeijan epäoikeudenmukainen hyökkäys Suomeen vuonna 1939 ja Karjalan pakko-otto olivat jo aivan varhaisimmassa lapsuudessani asioita, joita en voinut ymmärtää saati hyväksyä. Siitä alkaen isomman ja vahvemman harjoittama pienempien ja heikompien sortaminen ja riisto on saanut minut "vihaiseksi kuin rakkikoiran", kuten suuri kaimani Nummisuutarin Esko sanoi.
Ensimmäinen joulujuhla Kauppalantalon juhlasalissa oli ikimuistoinen. Sain esiintyä tonttupoikana muiden kanssa tip-tappaamassa näyttämöllä. Hiippalakki ja villaiset välihousut olivat mainio asu. Äitini kertoi vuosikymmeniä myöhemmin olleensa suorastaan noloissaan rakastamansa pojan hölmöilystä. Olin kuikuillut pitkin näyttämöä kaula pitkällä kurkkien, että missä se äiti on? Lopulta olin sotkenut muiden hyvin harjoitellut kuviot. Äiti kertoi kyyristyneensä edessä istuvien selkien taakse, ettei vain kukaan tunnistaisi häntä tuon hupsun äidiksi. Siitä alkoivat esiintymiset elämän näyttämöllä, eikä äitini tarvinnut, toivottavasti, aivan kaikkia näytöksiä hävetä.
Kun mietin nyt kouluaan alkavia lapsia ja mietin eteenpäin 50 vuotta - aikaa, jolloin he muistelevat oman koulunkäyntinsä alkamista, niin en ole aivan levollinen. Vaikka rauha jatkuisikin rajoillamme, niin globalisoituvan, rajattomaksi muuttuvan, maailmamme kehitys saattaa mennä pahastikin huonommaksi. Kunpa ihmiskunnalla olisi viisautta käyttää kohtuullisella ja kestävällä tavalla hyväkseen parasta osaa siitä, mitä puolen vuosisadan aikana on kehitetty ja opittu. Mutta kuten kaikkea, niin näitäkin keinoja on mahdollista käyttää myös pahaan, tulevaisuuden eväiden pilaamiseen. Tuoreimpana esimerkkinä tästä on Yhdysvaltain senaatin päätös olla hyväksymättä hiilidioksidien tuotannon rajoittavaa sopimusta.
Kiitän Nurmeksen kouluja kuudesta ensimmäisestä oppivuodestani. Keväällä 1953 muutimme isän työpaikan myötä Savonlinnaan. Lähetän lämpimiä terveisiä jokaiselle luokkatoverilleni ja toivotan parasta menetystä nyt koulunkäyntinsä aloittavalle. Ja vetoan jokaiseen ihmiseen: tehkäämme elämässämme vain sellaisia valintoja ja tekoja, jotka kestävät päivänvaloa ja kriittistä katsetta vielä 50 vuoden kuluttuakin.
Esko Länsimies
Kuopio