Artikkelit
Metoklopramidin vaikutus refluksissa - objektiivinen arvio
03.03.1984, Duodecim 100: 1560
Tutkimusreferaatti
Metoklopramidin vaikutus refluksissa - objektiivinen arvio
McCALLUM R W, FINK S M, WINNAN G R, ym.: Am J Gastroenterol 79: 165-172, 1984
Happamen mahansisällön pullahtelu ruokatorveen voi johtua ruokatorven sulkijan (LES) alentuneesta paineesta tai hidastuneesta mahan tyhjenemisestä. Metoklopramidin väitetään pienentävän refluksipotilailla LES:n painetta ja nopeuttavan mahan motoriikkaa. Yalen yliopiston tutkijaryhmä pyrki objektiivisin kliinisfysiologisin mittauksin selvittämään lääkeaineen vaikutusta ja vertaamaan sitä plaseboon.
Tutkimukseen osallistuneet 19 potilasta olivat sairastaneet keskimäärin 13 vuotta refluksin aiheuttamaa esofagiittia, joka varmistettiin tähystyksellä. Perustutkimuksena ennen satunnaistamista tehtiin tähystys, biopsia, happoperfausiokoe (Bernstein), ruokatorven motiliteettikokeet ja mahalaukun tyhjenemiskoe. Perusjakson aikana kymmenelle potilaalle tehtiin 90 minuutin aikana ruokatorven motiliteetin ja ruokatorven sulkijan painemittauksia suun kautta annetun metoklopramidiannoksen jälkeen. Perusjakson jälkeen potilaat satunnaistettiin kaksoissokkokokeeseen, jossa siis hoitovaihtoehtoina olivat plasebo ja metoklopramidi. Perusmittauksissa verrokki- ja koehenkilöryhmät eivät eronneet toisistaan. Joka neljännellä sulkijan paine oli pieni (alle 1.5 kPa). 10 mg:n kerta-annos nosti sulkijan paineen keskimäärin 3.0 kPa:iin. Kerta-annos ei vaikuttanut ruokatorven peristaltiikkaan. Puolella potilaista mahalaukun tyhjeneminen oli hidastunutta ennen hoitoa. Kerta-annoksen jälkeen tyhjeneminen oli merkitsevästi nopeutunut. Hoitojakson päätyttyä subjektiiviset tuntemukset olivat lääkeryhmässä vähäisemmät kuin plaseboryhmässä. Mitattavia eroja ei ryhmien välillä kuitenkaan voitu osoittaa. Tutkijat päättelevät, että lääkeaineella on selvästi suotuisa vaikutus ruokatorven sulkijaan ja mahalaukun tyhjenemisnopeuteen, mutta lääke- ja plaseboryhmien välillä ei voitu osoittaa mitattavia eroja neljän viikon hoitojakson jälkeen tilastollisesti merkitsevästä subjektiivisesta »paranemisesta» huolimatta.
Happamien röyhtäysten määrän väheneminen olisi pitänyt varmistaa pitkäaikaisilla happamuusmittauksilla, jolloin ehkä olisi voitu osoittaa terapeuttinen hyöty myös kvantitatiivisesti. Tämän alueen kliinisfysiologisten tutkimusmenetelmien kehittäminen on kovin tarpeellista.
ESKO LÄNSIMlES
McCALLUM R W, FINK S M, WINNAN G R, ym.: Am J Gastroenterol 79: 165-172, 1984
Happamen mahansisällön pullahtelu ruokatorveen voi johtua ruokatorven sulkijan (LES) alentuneesta paineesta tai hidastuneesta mahan tyhjenemisestä. Metoklopramidin väitetään pienentävän refluksipotilailla LES:n painetta ja nopeuttavan mahan motoriikkaa. Yalen yliopiston tutkijaryhmä pyrki objektiivisin kliinisfysiologisin mittauksin selvittämään lääkeaineen vaikutusta ja vertaamaan sitä plaseboon.
Tutkimukseen osallistuneet 19 potilasta olivat sairastaneet keskimäärin 13 vuotta refluksin aiheuttamaa esofagiittia, joka varmistettiin tähystyksellä. Perustutkimuksena ennen satunnaistamista tehtiin tähystys, biopsia, happoperfausiokoe (Bernstein), ruokatorven motiliteettikokeet ja mahalaukun tyhjenemiskoe. Perusjakson aikana kymmenelle potilaalle tehtiin 90 minuutin aikana ruokatorven motiliteetin ja ruokatorven sulkijan painemittauksia suun kautta annetun metoklopramidiannoksen jälkeen. Perusjakson jälkeen potilaat satunnaistettiin kaksoissokkokokeeseen, jossa siis hoitovaihtoehtoina olivat plasebo ja metoklopramidi. Perusmittauksissa verrokki- ja koehenkilöryhmät eivät eronneet toisistaan. Joka neljännellä sulkijan paine oli pieni (alle 1.5 kPa). 10 mg:n kerta-annos nosti sulkijan paineen keskimäärin 3.0 kPa:iin. Kerta-annos ei vaikuttanut ruokatorven peristaltiikkaan. Puolella potilaista mahalaukun tyhjeneminen oli hidastunutta ennen hoitoa. Kerta-annoksen jälkeen tyhjeneminen oli merkitsevästi nopeutunut. Hoitojakson päätyttyä subjektiiviset tuntemukset olivat lääkeryhmässä vähäisemmät kuin plaseboryhmässä. Mitattavia eroja ei ryhmien välillä kuitenkaan voitu osoittaa. Tutkijat päättelevät, että lääkeaineella on selvästi suotuisa vaikutus ruokatorven sulkijaan ja mahalaukun tyhjenemisnopeuteen, mutta lääke- ja plaseboryhmien välillä ei voitu osoittaa mitattavia eroja neljän viikon hoitojakson jälkeen tilastollisesti merkitsevästä subjektiivisesta »paranemisesta» huolimatta.
Happamien röyhtäysten määrän väheneminen olisi pitänyt varmistaa pitkäaikaisilla happamuusmittauksilla, jolloin ehkä olisi voitu osoittaa terapeuttinen hyöty myös kvantitatiivisesti. Tämän alueen kliinisfysiologisten tutkimusmenetelmien kehittäminen on kovin tarpeellista.
ESKO LÄNSIMlES