Artikkelit
Isoäidit ovat voimavara
18.03.1999, Savon Sanomat
Kolumni. Lapset ja isovanhemmat heidän tukiverkkonaan
Isoäidit ovat voimavara
Perhe ja turvallisuus on nostettu laimeahkossa vaalikeskustelussa.
Tyypilliseen suomalaiseen tapaan keskustelu on kuitenkin ollut vuorottaista yksinpuhelua. Joillekin turvallisuus on NATO:n rautaa rajalle, joillekin lapsen kiusaamisesta vapaata välituntia ja kolmannelle entisen poikaystävän laittamista rautoihin.
Kaikille yhteistä on varmasti yhteiskuntamme heikoimpien jäsenten eli lasten turvallisuudesta huolehtiminen. Lontoolainen tutkijaryhmä selvitti yli sadan ensiavussa käytetyn esikoislapsen taustoja (BMJ:n joulunumero 1998). Sairaalakäynnin seuraamukset jaettiin pelkästään säikahdyksellä selvinneisiin ja selvästi hoidon tarpeessa olleisiin. Tutkittujen ryhmä jakautui miltei tasan lieviin ja vaikeampiin tapauksiin.
Taustamuuttujista selvitettiin lapsen krooninen sairaus, isän läsnäolo perheessä, äidin koulutus ja isoäidin osallistuminen lapsen hoitoon ja nuorempien sisarusten olemassaolo. Äidin koulutuksen puuttuminen altisti lapsen noin nelinkertaiseen vaaraan joutua vaikeahkon vamman uhriksi.
Kaikkein selvin ero oli kuitenkin siinä, oliko lapsella käytettävissään isoäiti-resurssi. Ellei isoäitiä osallistunut lapsen hoitamiseen, lapsella oli lähes yhdeksän kertainen alttius joutua onnettomuuteen, kuin lapsella, jonka hoitoon isoäiti osallistui.
Tämä tulos on tulkittavissa niin, että perheet, joilta puuttuu läheisten tukiverkosto, ovat selvästi vaikeammassa tilanteessa kuin ne perheet, joilla on vahva (omais)tuen verkosto. Jos ja kun maakunnat tyhjenevät nykyistä vauhtia suuriin kasvukeskuksiin ja läheissuhteet katkeavat, on odotettavissa lastenlastemme onnettomuusalttiuden lisääntyminen.
Lisäongelmaksi on muodostunut aiheellinen tai aiheeton pedofilia-ongelma. Me lapsirakkaat ikääntyvät, joiden lapsenlapset asuvat kaukana tai joilla ei ole omia lapsenlapsia, emme enää uskalla puuttua havaitsemiimme lasten vaaralle altistumisiin. Jos tällainen vanha setä alkaa opastaa tai auttaa pieniä pirpanoita, on kohta joku huutamassa poliisia paikalle - tai pirpana itse alkaa haistattaa.
Ennenkuin siirrymme poliisien toteuttamaan nolla-toleranssin yhteiskuntaan olisi mietittävä, miten voimme löytää uudestaan yhteisvastuun yhteisöt. Sen hintana on mahdollisuus, että itsekin joudumme hyväksymään kritiikin ja jopa aiheettoman epäilyn kohteeksi joutumisen. Mielestäni tuo hinta on kuitenkin pieni, jos hyötynä on tietoisuus siitä, että jokainen kantaa vastuuta toisestaan.
Tästä ryhmän ominaisuudesta käytetään termiä resiprokaalinen altruismi, vastavuoroinen hyväsydämisyys. Se on ollut edellytys ihmisryhmänkin selviytymisessä vuosimiljoonaisessa kehityksessään. Jos luovumme tästä hyvyys-ominaisuudestamme, on edessämme vain tuhon tie. Ja niin tyhmä laji joutaakin pois.
ESKO LÄNSIMIES
Perhe ja turvallisuus on nostettu laimeahkossa vaalikeskustelussa.
Tyypilliseen suomalaiseen tapaan keskustelu on kuitenkin ollut vuorottaista yksinpuhelua. Joillekin turvallisuus on NATO:n rautaa rajalle, joillekin lapsen kiusaamisesta vapaata välituntia ja kolmannelle entisen poikaystävän laittamista rautoihin.
Kaikille yhteistä on varmasti yhteiskuntamme heikoimpien jäsenten eli lasten turvallisuudesta huolehtiminen. Lontoolainen tutkijaryhmä selvitti yli sadan ensiavussa käytetyn esikoislapsen taustoja (BMJ:n joulunumero 1998). Sairaalakäynnin seuraamukset jaettiin pelkästään säikahdyksellä selvinneisiin ja selvästi hoidon tarpeessa olleisiin. Tutkittujen ryhmä jakautui miltei tasan lieviin ja vaikeampiin tapauksiin.
Taustamuuttujista selvitettiin lapsen krooninen sairaus, isän läsnäolo perheessä, äidin koulutus ja isoäidin osallistuminen lapsen hoitoon ja nuorempien sisarusten olemassaolo. Äidin koulutuksen puuttuminen altisti lapsen noin nelinkertaiseen vaaraan joutua vaikeahkon vamman uhriksi.
Kaikkein selvin ero oli kuitenkin siinä, oliko lapsella käytettävissään isoäiti-resurssi. Ellei isoäitiä osallistunut lapsen hoitamiseen, lapsella oli lähes yhdeksän kertainen alttius joutua onnettomuuteen, kuin lapsella, jonka hoitoon isoäiti osallistui.
Tämä tulos on tulkittavissa niin, että perheet, joilta puuttuu läheisten tukiverkosto, ovat selvästi vaikeammassa tilanteessa kuin ne perheet, joilla on vahva (omais)tuen verkosto. Jos ja kun maakunnat tyhjenevät nykyistä vauhtia suuriin kasvukeskuksiin ja läheissuhteet katkeavat, on odotettavissa lastenlastemme onnettomuusalttiuden lisääntyminen.
Lisäongelmaksi on muodostunut aiheellinen tai aiheeton pedofilia-ongelma. Me lapsirakkaat ikääntyvät, joiden lapsenlapset asuvat kaukana tai joilla ei ole omia lapsenlapsia, emme enää uskalla puuttua havaitsemiimme lasten vaaralle altistumisiin. Jos tällainen vanha setä alkaa opastaa tai auttaa pieniä pirpanoita, on kohta joku huutamassa poliisia paikalle - tai pirpana itse alkaa haistattaa.
Ennenkuin siirrymme poliisien toteuttamaan nolla-toleranssin yhteiskuntaan olisi mietittävä, miten voimme löytää uudestaan yhteisvastuun yhteisöt. Sen hintana on mahdollisuus, että itsekin joudumme hyväksymään kritiikin ja jopa aiheettoman epäilyn kohteeksi joutumisen. Mielestäni tuo hinta on kuitenkin pieni, jos hyötynä on tietoisuus siitä, että jokainen kantaa vastuuta toisestaan.
Tästä ryhmän ominaisuudesta käytetään termiä resiprokaalinen altruismi, vastavuoroinen hyväsydämisyys. Se on ollut edellytys ihmisryhmänkin selviytymisessä vuosimiljoonaisessa kehityksessään. Jos luovumme tästä hyvyys-ominaisuudestamme, on edessämme vain tuhon tie. Ja niin tyhmä laji joutaakin pois.
ESKO LÄNSIMIES