Artikkelit
Elo aikaa vailla
09.05.2003, Yliopisto 8/2003 (s. 40-41)
Bagdadin Kansallismuseon ryöstön ja Irakin sodan tuhojen jälkeisissä ajatuksissa ajtuksen kaari Aniaran Sången om Karelen - kuolema - Nirvana
Haikean kaipuun kuvauksista voimakkaimmin vaikuttavia on Harry Martinsonin Aniaran laulu numero 72, Laulu Karjalasta. Aniaran 29 ensimmäistä runoa julkaistiin 50 vuotta sitten otsikolla Sången om Doris och Mima. Kun kirjallisuuden Nobelilla palkittu teos sitten ilmestyi 1956 lopullisessa muodossaan, oli sen yli sadasta runosta vain neljänneksellä nimi ja vain yksi Laulu Karjalasta kertoi todellisesta paikasta maapallolla.
Kohti ikuista, entrooppista kylmyyttä kiitävän avaruusaluksen 6000 matkustajasta yksi palaa ajatuksissaan muistelemaan kolmeakymmentä elinvuottaan ihanassa Karjalassa " kun puuhuilunkirkas kukkuu autereisen savun yllä houkuttaa ja armas Aino terhenhuntu hartioillaan nousten yli vedenpinnan kuulee käen kultarinnan kuiskivassa Karjalassa" (suomennos Aila Meriluoto).
Martinsonilla oli yhteyksiä Suomeen ja Edith Södergraniin sekä omakohtaisia kokemuksia Talvisodan Sallasta. Runomitta tässä runossa on kalevalainen neljä- ja kahdeksantavuinen trokee samanlainen, kuin intialaisessa Ramayana-eepoksessa. Tätä kautta lienee löydettävissä yhteys runon "hitaaseen sielunvaellukseen". Tuo käsitehän on tuntematon Kalevalassa mutta tuttu intialaisessa uskonnossa (Ralf-Erik Sjöström: Varför sjunger Harry Martinson en sång om Karelen i Aniara? Horisont, 5/ 1999).
Ihminen tuhosi Doriksen, aurinkokunnan helmen, josta "käsikkäin Jumala kera Saatanan maan läpi, myrkyn, liekkien yöt päivät paeta sai näin ihmistä: tuhkan kuningasta" (runo 79). Siten ihmiset tuhosivat 1900-luvulla ja sama meno jatkuu 2000-luvulla. Niin paljon ja niin peruuttamattomasti tuhoutuu.
Emme me Karjalan evakot ja heidän lapsensa kaipaa olemassa olevaa, käsin kosketeltavaa ja silmin hiveltävää paikkaa. Me kaihoamme kaikkien kansojen ja kaikkien heimojen tavoin ja kera sitä menetettyä, minkä olemme nähneet tuhoutuvan tai olemme tuhonneet ja mitä emme voi koskaan enää tavoittaa.
Kari Enqvist analysoi kosmologina kolumnissaan Aniaran matkaa ja päätyi siihen, että matka pysähtyi ja alus tuhoutui aurinkokuntaamme ympäröivään, Oortin pilven nimellä tunnettuun komeettavyöhykkeeseen (Kari Enqvist: Kaupungit kartalle, Yliopisto, 2/2001).
Isaac Basevish Singerin suuren sukuromaanin päähenkilö etsii Messiasta ja oivaltaa romaanin lopussa, saksalaisen luodin osuessa hänen otsaansa, että kuolema on Messias. Niin myös Martinsonin Aniara päättyy: "Ja kaiken täytti aalto Nirvanan."
Kun näin kuvia ihmiskunnan vanhimman sivistyksen arkiston, Irakin kansallismuseon itkevistä työntekijöistä rikotuissa ja tyhjiksi ryöstetyissä näyttelytiloissa, tuli mieleeni Aniaran Laulu Karjalasta -runon alusta: "Aika riensi, vuodet vieri kautta kylmän avaruuden. Moni eli aikaa vailla, jouten istui ikkunassa tähystellen tuijotellen eikö jokin tähti jossain ohi muitten sentään suurru, irtoa ja kiidä kohti".
Kohti ikuista, entrooppista kylmyyttä kiitävän avaruusaluksen 6000 matkustajasta yksi palaa ajatuksissaan muistelemaan kolmeakymmentä elinvuottaan ihanassa Karjalassa " kun puuhuilunkirkas kukkuu autereisen savun yllä houkuttaa ja armas Aino terhenhuntu hartioillaan nousten yli vedenpinnan kuulee käen kultarinnan kuiskivassa Karjalassa" (suomennos Aila Meriluoto).
Martinsonilla oli yhteyksiä Suomeen ja Edith Södergraniin sekä omakohtaisia kokemuksia Talvisodan Sallasta. Runomitta tässä runossa on kalevalainen neljä- ja kahdeksantavuinen trokee samanlainen, kuin intialaisessa Ramayana-eepoksessa. Tätä kautta lienee löydettävissä yhteys runon "hitaaseen sielunvaellukseen". Tuo käsitehän on tuntematon Kalevalassa mutta tuttu intialaisessa uskonnossa (Ralf-Erik Sjöström: Varför sjunger Harry Martinson en sång om Karelen i Aniara? Horisont, 5/ 1999).
Ihminen tuhosi Doriksen, aurinkokunnan helmen, josta "käsikkäin Jumala kera Saatanan maan läpi, myrkyn, liekkien yöt päivät paeta sai näin ihmistä: tuhkan kuningasta" (runo 79). Siten ihmiset tuhosivat 1900-luvulla ja sama meno jatkuu 2000-luvulla. Niin paljon ja niin peruuttamattomasti tuhoutuu.
Emme me Karjalan evakot ja heidän lapsensa kaipaa olemassa olevaa, käsin kosketeltavaa ja silmin hiveltävää paikkaa. Me kaihoamme kaikkien kansojen ja kaikkien heimojen tavoin ja kera sitä menetettyä, minkä olemme nähneet tuhoutuvan tai olemme tuhonneet ja mitä emme voi koskaan enää tavoittaa.
Kari Enqvist analysoi kosmologina kolumnissaan Aniaran matkaa ja päätyi siihen, että matka pysähtyi ja alus tuhoutui aurinkokuntaamme ympäröivään, Oortin pilven nimellä tunnettuun komeettavyöhykkeeseen (Kari Enqvist: Kaupungit kartalle, Yliopisto, 2/2001).
Isaac Basevish Singerin suuren sukuromaanin päähenkilö etsii Messiasta ja oivaltaa romaanin lopussa, saksalaisen luodin osuessa hänen otsaansa, että kuolema on Messias. Niin myös Martinsonin Aniara päättyy: "Ja kaiken täytti aalto Nirvanan."
Kun näin kuvia ihmiskunnan vanhimman sivistyksen arkiston, Irakin kansallismuseon itkevistä työntekijöistä rikotuissa ja tyhjiksi ryöstetyissä näyttelytiloissa, tuli mieleeni Aniaran Laulu Karjalasta -runon alusta: "Aika riensi, vuodet vieri kautta kylmän avaruuden. Moni eli aikaa vailla, jouten istui ikkunassa tähystellen tuijotellen eikö jokin tähti jossain ohi muitten sentään suurru, irtoa ja kiidä kohti".