Artikkelit
Oikeudenmukaisuutta ja totuutta miekan voimalla
27.05.2006, Savon Sanomat, alioartikkeli 27.5.2006
Voittajien rikosten rankaisemattomuudesta, sotien väkivallan yksipuolisesta tuomitsemisesta, jatkoa moniin aikaisempiin juttuihini - ja myös Vesakas on aiheesta kirjoittanut. Vesakkaan alkupuolisko, minun loppupuolisko
Oikeudenmukaisuutta ja totuutta miekan voimalla
Esko Länsimies ja Pauli Vesakas
Savon Sanomat, alio 27.5.2006
Kuka tahansa on vapaa kävelemään Münchenin lähellä olevan Dachaun keskitysleirimuseon rahisevilla hiekkakäytävillä. Tutustumaan muutamaan jäljellä olevaan jykevään vankiparakkiin. Käymään sisällä kaasukammiossa ja krematoriossa. (Kaasukammiota ei tosin käytetty, sillä Dachau ei ollut tuhoamisleiri) Mutta onko mahdollista päästä samaan tapaan tutkimaan II maailmansodan voittajavaltion Neuvostoliiton perintövaltion Venäjän alueella olevia arkipelag gulag-museoita? Ovatko sodan voittajavaltiot ylipäätään tehneet itselleenkään selväksi sodan ajan tapahtumien myös niille aiheuttamaa moraalista taakka?
Kirjoittajien teesi on, että vallitseva poliittisen ja valtiollisen lähihistorian virallinen paradigma on II maailmansodan voittajavaltioiden näkökulmasta laadittu. Toiseksi nykyisessä maailmanpolitiikassa vallitsee selkeä vahvemman oikeus. Kolmanneksi sodan käyntiin liittyvien humanitaaristen periaatteiden rikkomuksista on kerrottu ja kerrotaan vain valikoivasti.
VOITTAJIEN HISTORIAKUVA JA TOTUUS
Historianfilosofia ja historiatiede asettavat itselleen kysymyksen, onko arvovapaa, wertfrei, ja objektiivinen, ideologioista vapaa historianäkemys lainkaan mahdollinen. Akateemisesta historiantutkimuksesta erillinen alue ovat eri instituutioiden ja laajojen kansankerrosten omaksumat historiakuvat ja oikeudenmukaisuuskäsitykset. Nimenomaan näissä rakenteissa ja ajattelutavoissa vallitsee hämmentävä sodan voittajavaltioiden näkökulmaa myötäilevä arvottaminen.
Virallinen historiaparadigma on sanktioitu, nimenomaan sodan hävinneissä valtioissa. Helmikuussa 2006 brittiläinen kirjailija David Irving tuomittiin Itävallassa vankeuteen holokaustin kyseenalaistamisesta. Jopa sodan hävinneen Saksan symbolit ja myytit on sanktioitu kielletyiksi. Englannin prinssin pukeutuminen illanvietossa natsiupseerin asuun synnytti kansainvälisen skandaalin.
Kukaan ei kyseenalaista sirppi ja vasara-symbolien laillisuutta.
Vain Nobel-kirjailija Günter Grassin romaanin Ravunkäyntiä ja filosofi Jonathan Gloverin teoksen Ihmisyys kaltaiset kirjat kyseenalaistavat voittajien rakentaman "ainoan totuuden." Historioitsija Thukydides, Platonin Valtion sofisti Thrasymakhos sekä Machiavelli ovat kertoneet, mitä ovat realistinen voimapolitiikka ja vahvemman oikeus. Ne ovat nykymaailman realiteetti.
YK:n turvallisuusneuvoston pysyvät jäsenet muodostavat sodan voittajarintaman neuvoston. Alkuperäisten "laillisten ydinasevaltioiden" joukko sattuu olemaan sama viiden neuvosto. Vain Israelille ja myöhemmin jättivaltio Intialle ja Pakistanille ydinase on lisäksi sallittu. Hegemonistinen imperium Yhdysvallat haluaa ehdottomasti estää toisen ydinasevaltion syntymisen Lähi-itään eikä ylipäätään sallisi toisille mahdollisuutta siihen,mihin on itse valmis: iskemään ydinasein myös ydinaseettomia valtioita.
Historioitsija Eric Hobsbawm on kuitenkin todennut, että ehdoton maailmanherruus ei ole Yhdysvalloillekaan mahdollinen. Nobelin rauhanpalkinnon saaja Jimmy Carter ja vapaa intelligentti Noam Chomsky kritisoivat sisältä käsin rajun päättäväisesti USA:n vahvemman oikeuden linjaa.
VALIKOIVAA HUMANITAARISUUTTA
Huhtikuussa 2005 baselin sveisiläisessä paikallisessa sanomalehdessä muisteltiin laajasti toisen maailmansodan päättymistä. Haastateltujen mieleen olivat jääneet erityisesti sodan viimeiset viikot, jolloin tuon kolmessa maassa (Sveitsi, Saksa ja Ranska) sijaitsevan kaupungin sotaan osallistumattomat asukkaat kuuntelivat kauhuissaan, kuinka Rein-joen toisella rannalla ranskalaiset sotilaat muiden liittoutuneiden maiden joukkojen tuella ajoivat Saksan armeijan rippeitä edellään ja rankaisivat "vapautettujen" alueiden naisia, lapsia ja vanhuksia.
Näiden sotaan osallistumattomien siviilien kauhun ja tuskan huudot kaikuivat vieläkin baselilaisten haastateltujen korvissa. Olivathan nämä raiskatut ja teurastetut heidän sukulaisiaan, tuttujaan ja ystäviään - saman rajakaupungin asukkaita - vain kahden valtion rajan muodostava rajauoma erotti ne, jotka raiskattiin kuoliaiksi niistä, jotka joutuivat kuuntelemaan näiden ihmisyyttä silpovien rikosten uhrein avun- ja tuskanhuudot.
Näitä syyttömiin siviileihin kohdistuneiden sotarikosten tekijöitä ei ole tuotu tribunaalien eteen, niin kuin tuotiin (oikeutetusti) saksalaiset sotilaat, joista osa syyllistyi järjettömään väkivaltaan useissa Euroopan maissa. Ranskalaisia ei tutkittu eikä tuomittu missään oikeudenkäynnissä, koska he olivat sodan voittajiksi nimettyjä.
Samanlaisen immuniteetin toisen maailmansodan jälkiselvittelyissä saivat Dresdenin pommitusten tekijät (Iso-Britannia), Hiroshiman ja Nagasakin pommien räjäytykset määränneet ja toteuttaneet(USA), Katyninin murhat (Neuvostoliitto) sekä kymmenet toisen maailmansodan jälkeisten konfliktien yhteydessä toteutetut rikokset, jotka on määritelty oikeutetun sodan välttämättömiksi oheisuhreiksi.
Ihmiskunnan kannalta on kestämätöntä, jos vain osa synkeimmistä pahuuksista tuodaan ilmi ja tekoihin johtaneet olosuhteet selvitetään ja osaa tekijöistä rankaistaan. Jotta välttäisimme näiden tekojen toistumisen, on kipuun saakka avoimesti tutkittava ja paljastettava jokainen pahuuden teko. Ei ole juurikaan merkitystä sillä, että löytyy teot tehnyt yksilö - tärkeintä on selvittää, mitä tapahtui, mitkä olosuhteet aiheuttivat, että ihminen käyttäytyi toista ihmistä kohtaan niin kuin käyttäytyi. Samalla tavalla kuin selvitämme suuriin liikenneonnettomuuksiin ja havereihin johtaneet olosuhteet ja toiminnassa tehdyt virheet. Ei nimenomaan ja erityisesti etsiäksemme ja rangaistaksemme "syyllisiä", vaan tunnistaaksemme sen, miten tehtyihin virheisiin jouduttiin.
Esko Länsimies ja Pauli Vesakas
Savon Sanomat, alio 27.5.2006
Kuka tahansa on vapaa kävelemään Münchenin lähellä olevan Dachaun keskitysleirimuseon rahisevilla hiekkakäytävillä. Tutustumaan muutamaan jäljellä olevaan jykevään vankiparakkiin. Käymään sisällä kaasukammiossa ja krematoriossa. (Kaasukammiota ei tosin käytetty, sillä Dachau ei ollut tuhoamisleiri) Mutta onko mahdollista päästä samaan tapaan tutkimaan II maailmansodan voittajavaltion Neuvostoliiton perintövaltion Venäjän alueella olevia arkipelag gulag-museoita? Ovatko sodan voittajavaltiot ylipäätään tehneet itselleenkään selväksi sodan ajan tapahtumien myös niille aiheuttamaa moraalista taakka?
Kirjoittajien teesi on, että vallitseva poliittisen ja valtiollisen lähihistorian virallinen paradigma on II maailmansodan voittajavaltioiden näkökulmasta laadittu. Toiseksi nykyisessä maailmanpolitiikassa vallitsee selkeä vahvemman oikeus. Kolmanneksi sodan käyntiin liittyvien humanitaaristen periaatteiden rikkomuksista on kerrottu ja kerrotaan vain valikoivasti.
VOITTAJIEN HISTORIAKUVA JA TOTUUS
Historianfilosofia ja historiatiede asettavat itselleen kysymyksen, onko arvovapaa, wertfrei, ja objektiivinen, ideologioista vapaa historianäkemys lainkaan mahdollinen. Akateemisesta historiantutkimuksesta erillinen alue ovat eri instituutioiden ja laajojen kansankerrosten omaksumat historiakuvat ja oikeudenmukaisuuskäsitykset. Nimenomaan näissä rakenteissa ja ajattelutavoissa vallitsee hämmentävä sodan voittajavaltioiden näkökulmaa myötäilevä arvottaminen.
Virallinen historiaparadigma on sanktioitu, nimenomaan sodan hävinneissä valtioissa. Helmikuussa 2006 brittiläinen kirjailija David Irving tuomittiin Itävallassa vankeuteen holokaustin kyseenalaistamisesta. Jopa sodan hävinneen Saksan symbolit ja myytit on sanktioitu kielletyiksi. Englannin prinssin pukeutuminen illanvietossa natsiupseerin asuun synnytti kansainvälisen skandaalin.
Kukaan ei kyseenalaista sirppi ja vasara-symbolien laillisuutta.
Vain Nobel-kirjailija Günter Grassin romaanin Ravunkäyntiä ja filosofi Jonathan Gloverin teoksen Ihmisyys kaltaiset kirjat kyseenalaistavat voittajien rakentaman "ainoan totuuden." Historioitsija Thukydides, Platonin Valtion sofisti Thrasymakhos sekä Machiavelli ovat kertoneet, mitä ovat realistinen voimapolitiikka ja vahvemman oikeus. Ne ovat nykymaailman realiteetti.
YK:n turvallisuusneuvoston pysyvät jäsenet muodostavat sodan voittajarintaman neuvoston. Alkuperäisten "laillisten ydinasevaltioiden" joukko sattuu olemaan sama viiden neuvosto. Vain Israelille ja myöhemmin jättivaltio Intialle ja Pakistanille ydinase on lisäksi sallittu. Hegemonistinen imperium Yhdysvallat haluaa ehdottomasti estää toisen ydinasevaltion syntymisen Lähi-itään eikä ylipäätään sallisi toisille mahdollisuutta siihen,mihin on itse valmis: iskemään ydinasein myös ydinaseettomia valtioita.
Historioitsija Eric Hobsbawm on kuitenkin todennut, että ehdoton maailmanherruus ei ole Yhdysvalloillekaan mahdollinen. Nobelin rauhanpalkinnon saaja Jimmy Carter ja vapaa intelligentti Noam Chomsky kritisoivat sisältä käsin rajun päättäväisesti USA:n vahvemman oikeuden linjaa.
VALIKOIVAA HUMANITAARISUUTTA
Huhtikuussa 2005 baselin sveisiläisessä paikallisessa sanomalehdessä muisteltiin laajasti toisen maailmansodan päättymistä. Haastateltujen mieleen olivat jääneet erityisesti sodan viimeiset viikot, jolloin tuon kolmessa maassa (Sveitsi, Saksa ja Ranska) sijaitsevan kaupungin sotaan osallistumattomat asukkaat kuuntelivat kauhuissaan, kuinka Rein-joen toisella rannalla ranskalaiset sotilaat muiden liittoutuneiden maiden joukkojen tuella ajoivat Saksan armeijan rippeitä edellään ja rankaisivat "vapautettujen" alueiden naisia, lapsia ja vanhuksia.
Näiden sotaan osallistumattomien siviilien kauhun ja tuskan huudot kaikuivat vieläkin baselilaisten haastateltujen korvissa. Olivathan nämä raiskatut ja teurastetut heidän sukulaisiaan, tuttujaan ja ystäviään - saman rajakaupungin asukkaita - vain kahden valtion rajan muodostava rajauoma erotti ne, jotka raiskattiin kuoliaiksi niistä, jotka joutuivat kuuntelemaan näiden ihmisyyttä silpovien rikosten uhrein avun- ja tuskanhuudot.
Näitä syyttömiin siviileihin kohdistuneiden sotarikosten tekijöitä ei ole tuotu tribunaalien eteen, niin kuin tuotiin (oikeutetusti) saksalaiset sotilaat, joista osa syyllistyi järjettömään väkivaltaan useissa Euroopan maissa. Ranskalaisia ei tutkittu eikä tuomittu missään oikeudenkäynnissä, koska he olivat sodan voittajiksi nimettyjä.
Samanlaisen immuniteetin toisen maailmansodan jälkiselvittelyissä saivat Dresdenin pommitusten tekijät (Iso-Britannia), Hiroshiman ja Nagasakin pommien räjäytykset määränneet ja toteuttaneet(USA), Katyninin murhat (Neuvostoliitto) sekä kymmenet toisen maailmansodan jälkeisten konfliktien yhteydessä toteutetut rikokset, jotka on määritelty oikeutetun sodan välttämättömiksi oheisuhreiksi.
Ihmiskunnan kannalta on kestämätöntä, jos vain osa synkeimmistä pahuuksista tuodaan ilmi ja tekoihin johtaneet olosuhteet selvitetään ja osaa tekijöistä rankaistaan. Jotta välttäisimme näiden tekojen toistumisen, on kipuun saakka avoimesti tutkittava ja paljastettava jokainen pahuuden teko. Ei ole juurikaan merkitystä sillä, että löytyy teot tehnyt yksilö - tärkeintä on selvittää, mitä tapahtui, mitkä olosuhteet aiheuttivat, että ihminen käyttäytyi toista ihmistä kohtaan niin kuin käyttäytyi. Samalla tavalla kuin selvitämme suuriin liikenneonnettomuuksiin ja havereihin johtaneet olosuhteet ja toiminnassa tehdyt virheet. Ei nimenomaan ja erityisesti etsiäksemme ja rangaistaksemme "syyllisiä", vaan tunnistaaksemme sen, miten tehtyihin virheisiin jouduttiin.